Time is running out

 Puoli vuotta sitä on kohta odotettu ja nyt on jäljellä enää kaksi viikkoa. Tasan kahden viikon päästä ollaan jo irrottauduttu Suomen maalta ja ajatus siitä tänä aamuna tihkusateessa töihin kävellessä tuntu aika mukavalta ;)

    

Pikku flashback Laosista, jossa maisemat näytti pari vuotta sitten tältä:

Miksimiksimiksi?

Kun kerron ihmisille, että olemme lähdössä reissuun, reaktiot vaihtelevat paljon. Toiset ovat ihmeissään, jotkut innoissaan, muutamat vain jäävät katsomaan. Ilmeet vaihtelevat kulmien kurtistamisesta silmien laajenemiseen lautasen kokoisiksi. Hetken juttelun jälkeen moni käy kysymään, että minkäs takia lähdette ja onko siellä töitä odottamassa. Monelle tuntuu utopistiselta ajatukselta lähteä reissuun ilman varsinaista suunnitelmaa tai päämäärää ja kaikista järkyttävintä on ehkä se, ettei työpaikkaa ole tiedossa. Se pelottaa ja särähtää korvaan. Onhan se hyppy tuntemattomaan, ajatuksena ehkä alussa pelottava, mutta todellinen aikatauluttomuus/suunnittelemattomuus on minusta huumaavan ihanaa. Nyky-yhteiskunnassa jokaisella oletetaan olevan päämäärä, tavoite, konkreettinen asia, jota päin mennä. Tulevaisuuden suunnitelma. Kun sitä ei ole, niin ihmetellään, että olettepas rohkeita kun lähdette. Pitää olla se kiintopiste, jonne palata päivittäin ja kun siitä poiketaan, se on kummallista.

Toinen suuri asia, joka tuntuu puhuttavan ihmisiä ainakin omien korvien ollessa muualla, on raha. Ihmetellään, olemmeko voittaneet lotossa vai miten voi olla varaa lähteä. Kuka sponssaa? Tämä onkin hirmuisen suuri ja vaiettu salaisuus, jonka nyt paljastan: palkka yhdistettynä säästämiseen. Ihan ikiomilla säästöillä lähdetään, keneltäkään ei olla pyydetty senttiäkään, eikä rahaa ole tulossa reissun aikana mistään, ellei tehdä töitä. Viime viikkoina uutisiin on pompsahtanut matkakuume-blogi , jossa suomalainen pariskunta matkusti maailmalla vuoden pienen tytön kanssa. Heilläkin oli kirjoitus blogissa siitä, miten vain ökyillä on varaa matkustaa. Todellisuudessa mekin olemme kaukana mistään ökyistä, totuus piilee säästämisessä. Kun tyytyy siihen mitä on, ostaa vain täysin tarpeelliset asiat, rahaa jää helpostikin säästöön. Tai ainakin minulla jää, vaikka palkka ei kummoinen olekaan. Ruokalaskussa emme tosin ole käyneet pihistelemään vaan ostaneet aivan samalla tavalla kuin aiemminkin sapuskaa, vaikka se onkin aika tyyristä tällä hetkellä. Kaikki muut ei-niin-tarpeelliset ostokset ovat jääneet hyllyyn, kuten vaatteet, kengät, laukut, kosmetiikat ym. Hyvin ollaan pärjätty ilmankin, enkä muutenkaan ole kova shoppailemaan. Mieluummin käytän vuodenvaihteessa 10€ päivän elämiseen (majoitus, ruoat + huvit) Aasiassa ja otan tällä hetkellä omat eväät töihin, kuin että kävisin lounastamassa jossain ravintolassa. Pienistäkin säästöistä kasvaa suuri summa kun katsotaan isolla aikavälillä. 

Jari löysi eilen netistä artikkelin (http://www.huffingtonpost.com/yourtango/its-totally-fine-to-blow-_b_8113126.html), jossa tutkimuksen mukaan kokemukset tuovat enemmän onnea kuin materiaali. Artikkelissa kerrotaan mm. siitä, miten materia voi tuoda hetkellisen onnen/ilon tunteen, mutta hiljalleen materiaan tottuu ja siitä saatu ilo haalistuu. Tätä verrattiin kokemuksiin, joita esim. matkustaessa kertyy. Muistot säilyvät mielessä ja niitä muistellaan vielä pitkään itse matkan jälkeenkin. Mietippä itse, kumpi tuo pidempiaikaisemmat muistot: vuosi sitten ostettu uusi televisio vai vuosi sitten tehty lomamatka. Kyllä se lomamatka usein jättää enemmän muistoja ja ilon aiheita. Joidenkin ostosten jälkeen tulee morkkis; tuli maksettua ehkäpä liikaa tai jopa tehtyä täysin turha ostos. Ikinä en kuitenkaan ole katunut matkustamista, koska ajattelen sen sijoituksena itseeni. Artikkelissa mainittiin myös siitä, että kokemuksista muodostuu osa omaa identiteettiä, kun taas materia pysyy erillisenä osana ihmistä.

Nyt on jäljellä nelisen viikkoa töitä ja lähtöön on viisi viikkoa. Pieni paniikinpoikanen kytee, koska kohta pitäisi oikeasti käydä kyselemään kaupoista pahvilaatikoita ja aloittaa pakkaaminen. Suurimmalle osalle tavaroista on mietitty säilytyspaikka, mutta nytpä tämä ei olekaan niin yksinkertaista kuin ”normimuutossa”. Normaalisti tavarat pakataan ja viedään paikasta A paikkaan B lähestulkoon kerralla. Nyt tavarat viedään paikkaan A, B, C, D ja E ja osan tulee kestää pakkasta/viileää/hiiriä ja tavaroita viedään silloin kun on aikaa. Jippikaijee. Tulee muuten mielenkiintoisia viikkoja kun hiljalleen tavarat viedään muualle, eilen lähti olohuoneen pöytä uuteen kotiin, niin parvekkeen pöytä tuuraa nyt olkkarin pöytää :D

 

 

Not all who wanders are lost

Tänään tajusin, että paikallaan oleminen ei sovellu minulle. Jotenkin sen on kyllä huomannut jo aiemmin, mutta tänään se kolahti tietoisuuteen kunnolla. Kun pysyn pidempiä aikoja paikoillaan, kadotan helposti elämän pienet ilot. Elämä menee suorittamiseksi, sen toivomiseksi, että jotain tapahtuisi. Odottamiseksi. Ei ole energiaa tehdä paljoa, sohva vetää puoleensa. Päivät seuraavat toisiaan, joskus hitaasti ja toisinaan parin viikon pumpseissa edeten. Nytkin odotan tulevaa reissua aivan järjettömän paljon, ihan liikaa, niin että ajatukset ovat jatkuvasti tulevassa, ja myönnän, että joskus päivät ovat vain suorittamista. Töitä, kauppaan, kotiin ruoanlaittoon ja kotihommiin, nukkumaan. Ohje: toista edellinen yhä uudestaan ja uudestaan. On siellä seassa toki niitä valonpilkahduksia ja todella hyviä päiviä, mutta niitä ei ehkä arvosta tarpeeksi.

Haluan pysyä liikkeellä. Muutama vuosi sitten melkeinpä pahin pelkoni oli jämähtäminen. Se on miun mielestä juurikin sitä, että vain suorittaa asioita, että ei uskalla/osaa edes unelmoida muutoksesta, vaan tyytyy siihen mitä on, eikä nauti elämästä. En ole sillä tavalla kunnianhimoinen, että suunnittelisin elämää työn kautta tai yrittäisin luoda uraa ja sitä kautta määrittelisin itseni. Toisille se on se ainoa tapa elää elämää ja mikäs siinä. Ajatus siitä, että itse eläisin elämääni työn kautta ja sen vuoksi tekisin uhrauksia, kuten pysyisin paikoillani, ei tunnu oikealta. Ehkä idyllinen ”perusarki” ei vain sovellu minulle ainakaan tällä hetkellä tai sitten päässä on vain vikaa. Matkustellessa liikkuminen tulee luonnostaan; päivät koostuvat uusista paikoista ja elämyksistä, paikalleen saattaa jumahtaa korkeintaan pariksi päiväksi, ei kuukausiksi tai jopa vuosiksi, kuten perusarjessa voi käydä, ainakin minulle. Voin kuvitella, että jos en lähtisi uudelle reissulle, niin jämähtäisin vuosiksi. Ja myöhemmin katuisin asioita, joita en koskaan tehnyt, vaikka halusin.

En todellakaan tiedä, missä olen 10 vuoden päästä. Tai edes viiden vuoden kuluttua. Enkä edes halua tietää, parempi, että kaikki tulee ajallaan. Ehkä olen Suomessa töissä ja ”jämähtänyt”, mutta onnellinen, ehkä taas jossain muualla maailmalla ja murheellinen. Mistä sen tietää. Elämässä oli vaihe, kun luulin tietäväni, mitä mihinkin ikävuoteen mennessä tapahtuu. Tai pikemminkin mitä ”olisi pitänyt saavuttaa/tapahtua”. Jos joku olisi joskus sanonut esim. 17 v. Jennalle, että kymmenen vuoden sisään olen matkustanut 15 eri maassa, kiertänyt Australian ja taas lähdössä reissuun, en olisi uskonut. Eihän sellainen kuulunut muualle kuin unelmiin, ei normaaliin elämään.

Unelmoin jo lukiossa siitä, että pitäisin välivuoden ja lähtisin vaikka Tahitille asumaan bungalowissa ja tekemään esim. tarjoilijan töitä, mutta se jäikin vain sinne unelman tasolle. En koskaan kunnolla uskonut, että toteuttaisin mitään sellaista.

Niin sitä vaan oma mieli ja ajatustapa muuttuu. Nyt en vaihtaisi asemaani mihinkään, enkä ajattele ikää/saavutuksia samalla tavalla kuin nuorempana. Päämäärä on muuttunut suorittamisen kautta saavutettavista tavoitteista, kuten urasta tai omakotitalosta, enemmän toivoon siitä, että oli elämä missä tai millaista tahansa, haluan olla onnellinen. Jollekin onnellisuus voi olla se omakotitalo lainoineen, eikä siinä mitään. Elämää pitää elää niin kuin itse haluaa, ei niin kuin yhteiskunta toivoisi sinun elävän. Minun unelmani on matkustaa, enkä anna sen jäädä vain unelmaksi.

Valmistelut etenee pikkuhiljaa, viime viikolla irtisanottiin asunto, autohallipaikka, sähkösopimus ja kotivakuutus. Kirppispöytä on varattu, rinkka korjattu, ulkoilmaelämään valmistauduttu retkeilyvarusteilla. Kotona polttelee uusi passi, joka odottaa uusia leimoja sivuille ja Uuden Seelannin viisumi, joka tuli parissa päivässä. Kohta sitä oikeasti mennään!

Lähenee edelleen!

!!!

Itsekäs?

Lauantaina istuksin mökkisaunan jälkeen kuistilla ja ajatukset lähti juoksemaan. Olenko itsekäs kun haluan lähteä maailmalle ja jätän tutun elämän taakse? Onko itsekästä ajatella niin paljon sitä, mitä itse elämältä haluaa ja tehdä sen mukaisesti? Onko oikein, että jätämme kissat jo toisen kerran vanhempien hoivaan kun viime reissulta palatessa vannoin itselleni, etten enää koskaan jätä niitä niin pitkäksi aikaa? Onko minulla oikeutta noin vain lähteä, ripotella tavarat sinne tänne pyörimään toisten nurkkiin melkein vuodeksi ja palata sitten takaisin?

Jollain lailla tuli syyllinen olo. Jätämme perheen ja ystävät reissun aikana joskus ehkä pitkiksikin ajoiksi miettimään, mitä meille kuuluu, kun Uudessa-Seelannissa on lukemani mukaan yhtä ”loistavat” nettimahdollisuudet kuin Australiassa oli. Toki esim. tekstiviestit kulkevat, mutta välillä ei välttämättä ole kenttää useampaan päivään. Meiltä jää välistä monet tapahtumat/juhlat, esim. joulu, uusi vuosi, monet synttärit, juhannus ja festarit. Sosiaalisen median mukana pysyy ehkä jollain lailla perillä siitä, mitä joillekin kuuluu, kun ei kaikkien kanssa kuitenkaan tule pidettyä aktiivisesti yhteyttä. Niin paljon jää kokematta läheisten kanssa ja jo valmiiksi se harmittaa hieman.  Ja se koti-ikävä, eipä sitä voi välttää. Pahinta viime reissussa oli ajoittainen, jopa musertava koti-ikävä. Muistan vieläkin yhden kesäkuisen illan kun oli äidin kanssa sovittu ensimmäinen skypettelyaika kahteen kuukauteen. Odotin koko päivän iltaa malttamattomana, koska vaikka viestejä oltiin lähetelty, ei se ole sama kun puhuminen. Mentiin illalla mäkkäriin, ihan vaan huomataksemme, että netti ei toimi. Ei sitten millään. Jonkun aikaa konetta rämpättyä taidettiin kysyä työntekijältä netistä, että mikä mättää. Jostain syystä netti katkaistiin jossain kahdeksan-yhdeksän aikaan iltaisin ja aukaistiin taas aamulla. Mentiin takaisin kämpille ja miehän murruin. Soitin äitille sitten ihan normipuhelun, koska oli vaan ikävä. Varmaan sain ehkä kaksi lausetta sanottua koko puhelun aikana kun oli tunteet niin pinnassa, eikä pitkään pystynyt puhumaan kun saldorajat paukku, mutta kyllä se helpotti. Kyllä se koti-ikävä iskee tälläkin reissulla, saa vaan nähdä tuleeko se tällä kertaa kahta kauheammin. Joka tapauksessa se tulee. 

Tiedän kyllä myös sen, että reissun päällä olo ei aina ole herkkua. Ei ole yhtä paikkaa jonne mennä, ei ole kotia. Omat herkkuruoat menevät uusiksi kun kaupoissa ei myydäkään suomalaisia tuotteita. Kaikki omaisuus mukana rinkassa ja ainoa säilytyspaikka on auto. Alussa ei yhtään tuttavaa, vain me kaksi. Ruokavalio muuttuu kun tien päällä ei välttämättä ole sitä jääkaappia mukana. Ei välttämättä pääse harrastamaan omia juttuja pitkiin aikoihin. Varmasti tulee päiviä kun kiroan purevaa ja jäätävää meri/vuoristotuulta, kylmyyttä, nuudelien syöntiä ja autossa nukkumista. Sitä, että illalla ei voikaan löhötä sohvalla ja töllöttää lempisarjaa telkkarista vaan joutuu värjöttelemään autossa/teltassa, vaikka varmasti yövytään myös hostelleissa välillä. Oon sellainen vilukissa, että tänäkin aamuna sormet käpertyivät seitsemän aikaan pyörällä töihin ajaessa tangon kahvoihin aivan kohmeessa. Tuli vaan sitten mieleen, että tosiaan, mehän ei mihinkään 24/7 lämpöseen paikkaan olla menossa, vaan maahan, jossa maisema muuttuu vuoristosta aavaksi saman päivän ajon aikana. Olikohan taas niin hyvä idea matkustaa Seelantiin sen loppukesän aikana… 

Mutta siis, siitä itsekkyydestä vielä. Onko väärin ylipäätään lähteä? Eihän se esim. ympäristön kannalta mikään ekoteko ole, yhteiskunta ei saa verotuloja kun en ole reissun aikana työmarkkinoiden käytössä ym ym... Paljon merkittävämpänä pidän kuitenkin itse sitä poissaoloa läheisten luota. Mitä tahansa voi tapahtua sekä läheisille että meille sen vuoden aikana. Onko väärin olla poissa rakkaiden elämästä vain siksi, että saa itse uusia kokemuksia? Uusia kokemuksia, jotka avartavat ehkä mieltä enemmän kuin kotimaassa olemalla. Ystäviä, joita ei Suomessa tapaisi. Paikkoja, joiden luo on joskus haaveillut matkustavansa, muttei koskaan pitänyt sitä realistisena. Itsekkyyttä tai ei, kun veri vetää maailmalle, on mentävä. Ihan sillä riskillä, että mitä vaan voi sattua, vaikka pysyttelisi kotonakin.

Pienet luksukset

Hetken aikaa voi vielä nauttia arjen ihanista pikkuasioista, joita ei reissun päällä välttämättä ole saatavilla. Asioista, joita nyt 1,5 vuoden paikallaanolon jälkeen on oppinut taas pitämään itsestäänselvyyksinä, vaikka viime reissu opettikin paljon. Ne on sellaisia arjen luksuksia, vaikka niitä ei aina olevinaan niin kiireisen perusarjen mukana osaa arvostaa. Näihin luksusasioihin kuuluu esim. seuraavat

• suihku, etenkin lämmin sellainen               
• hanasta suoraan tuleva juomakelpoinen vesi
• oma sänky, puhtaat lakanat ja oma tyyny
• sohva, jossa voi makoilla vaikka miten päin
• jääkaappi ja omien ruokien valmistus
• sauna
• perhe ja ystävät
• kissojen kehräys ja niiden hellyyskohtaukset
• vaatekaappi. Vaikka se olisikin miten sotkuinen, mutta enemmän siellä on tilaa kuin rinkassa
• se, että löydät ainakin lähes heti sen, mitä tarvitset
• toimiva nettiyhteys
• se että on paikka, jonne mennä aina päivän jälkeen. Se, että on oma koti
• EDIT 18.8.2015: normaalit pyyhkeet! Me otetaan mukaan matkapyyhkeet, jotka on tosi käteviä kun menevät pieneen tilaan ja kuivuvat nopeasti.. mutta ajan kanssa kyllästyy kyllä kuivaamaan itseään semmosella säämiskällä. Tarttuu ihoon kiinni ja argghhhh... 

Reissussa on taas niin erilaisia hyviä puolia kuin kotona olemisessa. Minilista niistä luksuksista, jotka puolestaan odottavat muutaman kuukauden päästä:

• vapaus. Aikatauluttomuus. Hetkessä eläminen
• uudet kokemukset, uudet ihmiset, uudet paikat
• joku muu kokkaa :D
• mielettömät paikat, joissa herätä aamuisin ihmettelemään maisemia
• aurinko ja lämpö
• road tripit!
• vapaus. Niin ja vapaus. Vielä kerran, niin ihana vapaus!

Molemmissa on hyviä puolia ja myös niin ei-niin-miellyttäviä puolia. Kaikkeen tottuu, mutta nyt nautiskelen vielä ihanista, Suomessa olevista asioista ja arjesta kun vielä pystyn.

 

Reilun kolmen kuukauden päästä mie oon asunnoton ja työtön. Tosin omasta valinnasta, mutta onhan se jännä ajatus. Sinällään ironista, koska työskentelen pitkäaikaistyöttömien kanssa.. Mutta työpäivät on huventunu jo alle 80:n!

Nauttikaahan viikonlopusta! :)