torstai 10. maaliskuuta 2016

Thaimaa, Indonesia ja Uusi-Seelanti

Hello!

Lähdettiin reissuun kolme kuukautta sitten ja nyt on oikeastaan ensimmäinen hyvä sadepäivän hetki istua alas, kirjoittaa ja päästä nettiin kunnolla. Uuden-Seelannin, kuten monen muun maan nettimahdollisuudet ovat aika rajoitettuja. Esim. puhelinliittymissä meillä on vain 500mb käytössä kuukaudessa ja se ei pitkään riitä. Meillä kävi tuuri puhelinliittymän suhteen, koska Sparkilla on ilmaisia wifi-koppeja lähestulkoon jokaisessa kaupungissa. Nettiin pääsee myös ruokakaupoissa ja kirjastoissa, tosin niissä on aika/käyttörajoituksia.

Ensimmäinen matkakohde oli Thaimaa, jossa luonnollisesti aloitettiin Bangkokista. Jo sinne pääseminen alkoi "mukavalla" pikku seikkailulla.. Viikkoa ennen lähtöä mukaan lähtevä isoveli soitti, että sainko sähköpostin, jossa kerrottiin lentojen aikaistuneen päivällä. No, pikkupanikoinnin jälkeen asiat loksahti paikoilleen ja lähtöpäivä olikin tiistai, eikä keskiviikko. Mentiin yöksi toisen isoveljen luokse Vantaalle ja aamulla klo 5.30 paukahti taksi pihaan ja suunta kohti lentokenttää. Lähtöselvityksessä pulssi hieman kohosi kun henkilökunta ilmoitti, että vain Milano-Hong Kong -pätkä oli siirretty päivää aiemmin ja Helsinki-Milano ja Hong Kong-Bangkok olivat alkuperäisinä päivinä. Kiitos supersavers ihanasta infosta, jonka mukaan kaikki lennot siirtyivät päivää aikaisemmaksi, vaikka yksi pätkä oli vain aikaistettu!! Onneksi meidät saatiin buukattua kaikille lennoille ja pääsimme lähtemään, mutta kyllä verenpaineet kohisi hetken aikaa korvissa.. No, sen siitä saa kun ostaa halvat lennot.

Meinasin jo kirjoittaa, että loppumatka sujui ongelmitta, mutta olihan meillä hieman seikkailua myös Milanon kentällä kun siellä ohjeistettiin väärään paikkaan. Meillä ei siis ollut jatkolennoille lippuja, vaan ne piti hakea uudestaan. Haettiin liput yläkerrasta ja jossain vaiheessa kaiuttimista alkoi kuulua tuttuja nimiä, kun lähtöportilla luulivat, ettei meillä ole vielä lippuja. Lähtöportilla päästyä tavattiin helpottunut virkailija, joka huusi jo kaukaa "oo, Helsinki!!" ja rupesi värkkäämään meille lippuja, vaikka meillä olikin ne jo. No, loppu hyvin, kaikki hyvin, ja sitten oikeasti loppumatka sujui hyvin.

Bangkokissa seikkailtiin muutama päivä lähellä Nana Streetia. Jep, siellä lähellä tyttökatuja. Ehkä sen takia pojat sinne haluskin.. :D 



Bangkok on aivan mielettömän suuri kaupunki ja vaikka itse olinkin siellä nyt kolmatta kertaa, en ole nähnyt vielä juuri mitään. Metrolla pääsee kätevästi liikkumaan paikasta toiseen, samoin taksit, tuktukit ja skootterikuljetukset ovat saatavilla helposti. Aina vaan kannattaa sopia kyydin hinta etukäteen kuskin kanssa liikkuu sitten taksilla tai skootterikyydeillä, muuten voi käydä hassusti. Usein taksi, joka ajaa mittarilla tulee edullisemmaksi, mutta onhan se hauska ja vähän pelottavakin kokemus istua heppoisessa tuktukissa keskellä suurkaupunkia. Muutamassa päivässä ehtii lähinnä kävellä jalkansa kipeäksi, nähdä pikkuruisen murto-osan ja kaupunkia olisi vaikka kuinka paljon jäljellä.

Seuraavana suunnaksi otettiin Koh Changin saari, joka on noin kuuden tunnin ajomatkan + tunnin lauttamatkan päässä Bangkokista. Jarille saari oli tuttu jo entuudestaan, joten sinällään se oli helppo valinta.



Changilla helpoin tapa liikkua on oma skootteri, joiden päivävuokra oli ehkä muutaman euron + bensat. Chang ei ole mikään iso saari, mutta on hauskempaa liikkua paikasta toiseen kuin vain jumittaa samassa kohdassa pitkään. Siellä on useita eri rantoja, joiden ympärille on keskittynyt ravintoloita ja kauppoja. Ihan kokemattoman kuskin ei kannata lähteä ajelemaan huolettomasti missä sattuu, koska tiet ovat mutkaisia, mäkisiä ja sateella vaarallisen liukkaita.

Meillä ei ollut valmiina pitkäksi ajaksi majoituksia, koska tarkoituksena oli säästää omia hermoja jo Suomessa (majoituksen buukkaamiseen saa käytettyä paaaljon aikaa ja kärsivällisyyttä..). Usein majoitukset ovat myös huomattavasti paljon halvempia kun menet vain paikan päälle kysymään sitä. Monesti saa myös alennusta kun sanoo, ettei halua maksaa sitä mitä ensin pyydetään, jolloin hinta saattaa tippua reipaasti. Huomattu on myös se, että kun majapaikan buukkaa etukäteen, on liian monesti hotellien kuvat + kuvaukset kauana siitä, mitä oikeasti saa. 


Changilla vietettiin siis mukavaa aikaa skootterilla ajellen, biitsillä hengailten ja muuten vain olemalla. Changin jälkeen siirryttiin Pattayalle, joka oli kyllä vielä pahempi turistihelvetti kuin kuvittelin etukäteen. Ihan karmea paikka.. Yksi esimerkki on se, että mentiin porukalla lounaalle jalat ihan rikkipoikki kävelemisestä. Ihmeteltiin alussa kun ravintolassa ei ollut isompia pöytiä, vaan yhden-kahden hengen pöytiä ja kaikkien asiakkaiden rintamasuunta oli tielle päin. Ruokia odotellessa hoksattiin, että kaikki muut asiakkaista oli yksin olevia miehiä, jotka mätti länsimaalaista ruokaa naamaan. Suurimmalla osalla oli hieman verestävät silmät ja tietynlainen katse silmissä. Jep, rintamasuunnalle oli selityksenä se, että kadullahan ne tytöt liikkuu.. Eli aivan liikaa yksin tai paikallisen, usein nuoren tytön, kanssa liikkuvia keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä. Seksituristimia kuvottavimmillaan.

Pattayan jälkeen meidän matkaseura jatkoi Suomeen kun taas meillä oli jatkolennot Indonesiaan Balille. Pattayan jälkeen odotukset oli korkealla ja muutenkin olin innoissani päästessä uuteen maahan! Sanotaanko, että mielikuvat myös Balista olivat erilaiset kuin todellisuus.. Oltiin kaksi yötä Kutalla, jonne en myöskään halua enää koskaan mennä takaisin. Balista maalataan ihana mielikuva, tai ainakin miulla oli sellainen päässäni, mutta Kuta romutti kyllä kaiken. Jo lentokentällä alkoi vituttamaan kun heti lentokentän edessä on vain huijaritakseja, jotka veloittaa nelinkertaisen summan verrattuna oikeisiin takseihin. Jos haluaa mittaria käyttävän taksin (vaaleansiniset BlueBird-taksit on niitä luotettavia), niin kannattaa nousta portaat ylös lentokentän ulkopuolella ja mennä odottamaan oikeaa taksia sinne, minne taksit tuo lennoille lähteviä ihmisiä. Takseja tulee silloin tällöin ja Bluebirdin kuskit ovat ystävällisiä. 

Kuta on miusta aivan liian turistipaikka. Oli ihme, jos sai kävellä 50 metriä kadulla ilman että joku huutaa perään ja yrittää kaupata jotain. Hintataso on juurikin sitä turisteille suunnattua ja kuten balilla muuallakin, paikalliset saa samat tavarat aivan järjettömän paljon halvemmalla kuin turistit. Ehkä se on jollekin unelmapaikka, jos tykkää bailata ja bilettää, mutta meille Kuta ei ollut mikään miellyttävä paikka. Itse en kyllä esim. liikkuisi kaduilla yksin pimeän aikaan lainkaan, koska paikka tuntuu turvattomalta siihen. Kutan ranta oli myös aika pysäyttävä; täynnä kauppiaita, turisteja ja roskaa. Jostain luettiin, että rannalle tulee vuosittain 40-50 tonnia roskaa..

Kutalta varattiin veneliput meidän joulun ja uudenvuoden viettopaikkaan, eli pienille Gilien saarille, jotka ovat Lombokin saaren vieressä. Saaria on kolme: Gili Trawangan (isoin, tunnettu bilesaarena), Gili Meno (pienin ja hiljaisin) ja Gili Air, joka on näiden kahden välimaastosta. Matka Kutalta Gili Menolle kesti useita tunteja, koska ensin oli pikkubussikyyti Balin länsiosaan satamaan, sitten veneellä Lombokin kautta Gili Airille, josta piti taas ottaa eri kyyti Gili Menolle. Mutta selvittiin siitäkin!


Pattayan ja Kutan huonojen kokemusten jälkeen Gili Menon hiljaisuus oli täydellistä! Gileillä ei ole lainkaan moottoriajoneuvoja, joten ainoa tapa liikkua on kävellen, pyöräillen tai hevosten vetämillä vaunuilla. Me ei haluttu maksaa heppakyydistä, koska niiden elinolot ei todellakaan ole hääppöiset ja muutenkin matka ei ollut pitkä, joten eikun rinkka selkään ja kävelemään helteessä!

Määränpäässä odotti melkeinpä paratiisi..
Gili Menolla oltiin siis joulu ja saatiin sinne matkaseuraksi 2013 Thaimaassa tavatut kaverit Jyväskylästä. Menolla sai kyllä rentoutua ja nautiskella! Jouluaattona käytiin esim. snoklaamassa, snorkkelivuokra taisi olla hurjat 2€/päivä. Saarella tehdään myös snorklausreissuja, mutta meistä oli järjetöntä maksaa venereissusta, koska suurin osa veneistä pysähtyi ihan meidän majoituksen edessä. Miun yksi pieni unelma toteutui parillakin snorkausreissulla kun nähtiin luonnossa eläviä, villejä iiiisoja kilpikonnia! Huikea kokemus.

Majapaikan vieressä oli loistava ravintola (Ryan's cafe), josta sai mahtavaa ruokaa. Syötiin siellä varmaan neljänä iltana viidestä, koska ruoka oli vaan niin hyvää ja paikan henkilökunta oli oikein ystävällistä. Jos on käymässä Menolla, kannattaa käydä maistamassa tempeh-curry tuossa ravintolassa, ihan mielettömän hyvää! 

Gili Menolta mentiin Gili Trawangille uudeksivuodeksi, ja siellä näytti tältä:



Gili Trawangilla meni taas muutama päivä, jonka jälkeen siirryttiin Nusa Lembonganille. Sekin ihan mukava saari, mutta ei sinällään mitenkään ihmeellinen. Jos osaisi surffata, niin sitten varmaan viihtyisi pidempiäkin aikoja. Nusa Lembonganilta matkaseura lähti kotia kohti ja me ei-niin-korkeiden-odotusten kanssa takaisin Balille, tällä kertaa suuntana Ubud.



Käytiin Balilla muutamassa muussakin paikassa, kuten Canggussa ja Uluwatussa.


Ylipäätään Indonesia oli meille molemmille pettymys. Sitä matkustaa aina tiettyjen mielikuvien kanssa, mutta kuitenkin avoimin mielin. Meillä oli kuukausi aikaa Indoissa ja suomalainen pääsee maahan ilman viisumia 30:ksi päiväksi. Meille tuo 30 päivää oli liikaa ja usein teki jo mieli pois koko maasta. Indonesia ei siis kohdannut mielikuvia ja siihen on useita syitä; ehkä olimme liian turistikeskeisissä paikoissa, joissa tyrkytetään liikaa kaikkea ja palvelu oli aika heikkoa monessa paikassa. Hintataso oli korkeampi kuin Thaimaassa, mikä yllätti. Ruoka ei myöskään ollut meille niin maistuvaa kuin esimerkiksi thaikkuruoka on, vaikka indonesialaista ruokaa kehutaan paljon. On maassa myös paljon hyvää, mutta henkilökohtaisesti en ehkä lähtisi uudestaan sinne.

Indojen jälkeen oli kuitenkin se meidän varsinainen määränpää: Uusi-Seelanti. Meillä on siis working holiday-viisumi, jolla saamme oleskella maassa 12 kuukautta lomaillen ja töitä tehden. Viisumi on suomalaisille ilmainen. Se haetaan immigrationin sivuilta ja meillä kesti pari päivää kunnes saimme viisumit. Meillä oli lennot Wellingtoniin, eli maan pääkaupunkiin. Majoituimme hostellissa ja ensimmäisinä päivinä saimme hankittua puhelinliittymät ja pankkitilit. 


Wellingtonissa meidät piti kiireisenä autojen etsiminen/autonäytöt. Halusimme saada auton alle mahdollisimman äkkiä, koska hostelleissa yöpyminen maksaa n. 29$ (17€) per yö per nuppi, joten siihen saa helposti poltettua paljon rahaa. Hostelleissa majoittuminen on helppo tapa saada kavereita, mutta me haluttiin ehdottomasti oma auto, jolla liikkuminen on helpompaa ja siinä nukkuminen tulee edullisemmaksi. Lisäksi diesel on täällä edullista: alle 0,6€/l.

Eli päivät pitkälti selattiin autoilmoituksia ja sovimme autonäyttöjä. Mikään auto Wellingtonissa ei kuitenkaan ollut sitä, mitä me etsimme ja 10 päivän etsimisen jälkeen lähdimme eteläsaarelle Christchurchiin peukut pystyssä että sieltä löytyisi meille kaara. Perjantai-iltapäivällä saavuimme sinne ja sunnuntaina oli jo auto alla. Voi sitä ilon määrää kun meillä viimein oli oma koti! Eikun visa vinkumaan ja kauppaan ostamaan kaikkea mahdollista; kattiloita, tyynyjä, peitto, lakanat, ruokailuvälineitä, tiskiainetta, pyykinpesuainetta, leiripenkkejä ymym.



Auton etsimiseen meni siis paljonpaljonpaljon aikaa, koska emme halunneet ihan peruskaaraa alle. Ausseissa 2013 meillä oli nelikko citymaasturi ja nukuimme välillä teltassa ja välillä autossa. Nyt haluttiin isompi auto, jossa voi oikeasti viettää aikaa esim. sadepäivinä. Löytyy jääkaappi, säilytystilaa, pöytä, oleskelutila joka muokataan sängyksi ja jopa lavuaari takaosasta. Helpottaa elämää aika reippaasti kun voi esim. pestä hampaat autossa rankkasateella ja käydä vain nukkumaan :)

Uusi-Seelanti on maisemiltaan aika mahtava, eikä ne mitenkään välity kunnolla kameran linssin läpi, vaan ne kannattaa kokea itse!






Siellä on pingviini! Ihan oikea luonnossa elävä pinkku! (ja ihania turisteja..)
alpakoita!




Tähän mennessä ollaan koluttu aika iso osa eteläsaaresta, eikä olla vielä mitenkään konkreettisesti mietitty töiden etsimistä. Ollaan nähty vaikka mitä vuoristoista aavoihin alueisiin, alpakoista delfiineihin ja pingviineihin ja merestä pieniin turkooseihin järviin. Kohta voisi kuitenkin olla aiheellista pysähtyä ja rauhoittua aloilleen, koska nyt ollaan vietetty yli kuusi viikkoa reissaten ja ihmetellen paikkoja, tällä ajomäärällä loppuu maa liian äkkiä kesken :D



Fox glacier, kummallinen jäätikkö vuorilla
Toinen jiätikkö, Franz Josef
Tähän mennessä meidän päivät lähinnä menee siihen, että mietitään minne seuraavaksi ja miten pitää valmistautua. Käytetään campermate-sovellusta, joka näyttää näppärästi esim. leirintäalueet, ruokakaupat, huoltoasemat, vesipisteet, vessat, suihkut, kiinnostavat paikat ym, mutta se ei kuitenkaan kata kaikkea, koska se toimii kuten wikipedia; jokainen voi itse lisätä sinne paikkoja. Se kuitenkin helpottaa elämää paljoa kun esim. juomavesihanoja ei tarvitse käydä etsimään sen kummemmin.


Hurjaa ajatella, että jo neljännesvuosi on mennyt, eikä tajunnassa vieläkään ole kunnolla se, että oikeasti ollaan Uudessa-Seelannissa. Maisemat on välillä ihan kuin trikkikuvia, eikä ne tunnu mitenkään todellisilta. Välillä on älyttömän kuumia päiviä ja hiki vaan valuu, ja seuraavana päivänä hytistään autossa villasukat, huppari + fleecetakki ja pipo päällä ja mietitään että mitäs helvettiä nyt. Tänä aamuna auton sisällä oli +16 astetta, ilmanko yöllä vähän täristytti :D Mutta tämmöstä meidän elämä nyt on ja onhan se nyt kivvoo!


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Time is running out

 Puoli vuotta sitä on kohta odotettu ja nyt on jäljellä enää kaksi viikkoa. Tasan kahden viikon päästä ollaan jo irrottauduttu Suomen maalta ja ajatus siitä tänä aamuna tihkusateessa töihin kävellessä tuntu aika mukavalta ;)


    
Pikku flashback Laosista, jossa maisemat näytti pari vuotta sitten tältä:



keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Miksimiksimiksi?

Kun kerron ihmisille, että olemme lähdössä reissuun, reaktiot vaihtelevat paljon. Toiset ovat ihmeissään, jotkut innoissaan, muutamat vain jäävät katsomaan. Ilmeet vaihtelevat kulmien kurtistamisesta silmien laajenemiseen lautasen kokoisiksi. Hetken juttelun jälkeen moni käy kysymään, että minkäs takia lähdette ja onko siellä töitä odottamassa. Monelle tuntuu utopistiselta ajatukselta lähteä reissuun ilman varsinaista suunnitelmaa tai päämäärää ja kaikista järkyttävintä on ehkä se, ettei työpaikkaa ole tiedossa. Se pelottaa ja särähtää korvaan. Onhan se hyppy tuntemattomaan, ajatuksena ehkä alussa pelottava, mutta todellinen aikatauluttomuus/suunnittelemattomuus on minusta huumaavan ihanaa. Nyky-yhteiskunnassa jokaisella oletetaan olevan päämäärä, tavoite, konkreettinen asia, jota päin mennä. Tulevaisuuden suunnitelma. Kun sitä ei ole, niin ihmetellään, että olettepas rohkeita kun lähdette. Pitää olla se kiintopiste, jonne palata päivittäin ja kun siitä poiketaan, se on kummallista.


Toinen suuri asia, joka tuntuu puhuttavan ihmisiä ainakin omien korvien ollessa muualla, on raha. Ihmetellään, olemmeko voittaneet lotossa vai miten voi olla varaa lähteä. Kuka sponssaa? Tämä onkin hirmuisen suuri ja vaiettu salaisuus, jonka nyt paljastan: palkka yhdistettynä säästämiseen. Ihan ikiomilla säästöillä lähdetään, keneltäkään ei olla pyydetty senttiäkään, eikä rahaa ole tulossa reissun aikana mistään, ellei tehdä töitä. Viime viikkoina uutisiin on pompsahtanut matkakuume-blogi , jossa suomalainen pariskunta matkusti maailmalla vuoden pienen tytön kanssa. Heilläkin oli kirjoitus blogissa siitä, miten vain ökyillä on varaa matkustaa. Todellisuudessa mekin olemme kaukana mistään ökyistä, totuus piilee säästämisessä. Kun tyytyy siihen mitä on, ostaa vain täysin tarpeelliset asiat, rahaa jää helpostikin säästöön. Tai ainakin minulla jää, vaikka palkka ei kummoinen olekaan. Ruokalaskussa emme tosin ole käyneet pihistelemään vaan ostaneet aivan samalla tavalla kuin aiemminkin sapuskaa, vaikka se onkin aika tyyristä tällä hetkellä. Kaikki muut ei-niin-tarpeelliset ostokset ovat jääneet hyllyyn, kuten vaatteet, kengät, laukut, kosmetiikat ym. Hyvin ollaan pärjätty ilmankin, enkä muutenkaan ole kova shoppailemaan. Mieluummin käytän vuodenvaihteessa 10€ päivän elämiseen (majoitus, ruoat + huvit) Aasiassa ja otan tällä hetkellä omat eväät töihin, kuin että kävisin lounastamassa jossain ravintolassa. Pienistäkin säästöistä kasvaa suuri summa kun katsotaan isolla aikavälillä. 


Jari löysi eilen netistä artikkelin (http://www.huffingtonpost.com/yourtango/its-totally-fine-to-blow-_b_8113126.html), jossa tutkimuksen mukaan kokemukset tuovat enemmän onnea kuin materiaali. Artikkelissa kerrotaan mm. siitä, miten materia voi tuoda hetkellisen onnen/ilon tunteen, mutta hiljalleen materiaan tottuu ja siitä saatu ilo haalistuu. Tätä verrattiin kokemuksiin, joita esim. matkustaessa kertyy. Muistot säilyvät mielessä ja niitä muistellaan vielä pitkään itse matkan jälkeenkin. Mietippä itse, kumpi tuo pidempiaikaisemmat muistot: vuosi sitten ostettu uusi televisio vai vuosi sitten tehty lomamatka. Kyllä se lomamatka usein jättää enemmän muistoja ja ilon aiheita. Joidenkin ostosten jälkeen tulee morkkis; tuli maksettua ehkäpä liikaa tai jopa tehtyä täysin turha ostos. Ikinä en kuitenkaan ole katunut matkustamista, koska ajattelen sen sijoituksena itseeni. Artikkelissa mainittiin myös siitä, että kokemuksista muodostuu osa omaa identiteettiä, kun taas materia pysyy erillisenä osana ihmistä.


Nyt on jäljellä nelisen viikkoa töitä ja lähtöön on viisi viikkoa. Pieni paniikinpoikanen kytee, koska kohta pitäisi oikeasti käydä kyselemään kaupoista pahvilaatikoita ja aloittaa pakkaaminen. Suurimmalle osalle tavaroista on mietitty säilytyspaikka, mutta nytpä tämä ei olekaan niin yksinkertaista kuin ”normimuutossa”. Normaalisti tavarat pakataan ja viedään paikasta A paikkaan B lähestulkoon kerralla. Nyt tavarat viedään paikkaan A, B, C, D ja E ja osan tulee kestää pakkasta/viileää/hiiriä ja tavaroita viedään silloin kun on aikaa. Jippikaijee. Tulee muuten mielenkiintoisia viikkoja kun hiljalleen tavarat viedään muualle, eilen lähti olohuoneen pöytä uuteen kotiin, niin parvekkeen pöytä tuuraa nyt olkkarin pöytää :D
 


 

torstai 15. lokakuuta 2015

Not all who wanders are lost

Tänään tajusin, että paikallaan oleminen ei sovellu minulle. Jotenkin sen on kyllä huomannut jo aiemmin, mutta tänään se kolahti tietoisuuteen kunnolla. Kun pysyn pidempiä aikoja paikoillaan, kadotan helposti elämän pienet ilot. Elämä menee suorittamiseksi, sen toivomiseksi, että jotain tapahtuisi. Odottamiseksi. Ei ole energiaa tehdä paljoa, sohva vetää puoleensa. Päivät seuraavat toisiaan, joskus hitaasti ja toisinaan parin viikon pumpseissa edeten. Nytkin odotan tulevaa reissua aivan järjettömän paljon, ihan liikaa, niin että ajatukset ovat jatkuvasti tulevassa, ja myönnän, että joskus päivät ovat vain suorittamista. Töitä, kauppaan, kotiin ruoanlaittoon ja kotihommiin, nukkumaan. Ohje: toista edellinen yhä uudestaan ja uudestaan. On siellä seassa toki niitä valonpilkahduksia ja todella hyviä päiviä, mutta niitä ei ehkä arvosta tarpeeksi.

Haluan pysyä liikkeellä. Muutama vuosi sitten melkeinpä pahin pelkoni oli jämähtäminen. Se on miun mielestä juurikin sitä, että vain suorittaa asioita, että ei uskalla/osaa edes unelmoida muutoksesta, vaan tyytyy siihen mitä on, eikä nauti elämästä. En ole sillä tavalla kunnianhimoinen, että suunnittelisin elämää työn kautta tai yrittäisin luoda uraa ja sitä kautta määrittelisin itseni. Toisille se on se ainoa tapa elää elämää ja mikäs siinä. Ajatus siitä, että itse eläisin elämääni työn kautta ja sen vuoksi tekisin uhrauksia, kuten pysyisin paikoillani, ei tunnu oikealta. Ehkä idyllinen ”perusarki” ei vain sovellu minulle ainakaan tällä hetkellä tai sitten päässä on vain vikaa. Matkustellessa liikkuminen tulee luonnostaan; päivät koostuvat uusista paikoista ja elämyksistä, paikalleen saattaa jumahtaa korkeintaan pariksi päiväksi, ei kuukausiksi tai jopa vuosiksi, kuten perusarjessa voi käydä, ainakin minulle. Voin kuvitella, että jos en lähtisi uudelle reissulle, niin jämähtäisin vuosiksi. Ja myöhemmin katuisin asioita, joita en koskaan tehnyt, vaikka halusin.

En todellakaan tiedä, missä olen 10 vuoden päästä. Tai edes viiden vuoden kuluttua. Enkä edes halua tietää, parempi, että kaikki tulee ajallaan. Ehkä olen Suomessa töissä ja ”jämähtänyt”, mutta onnellinen, ehkä taas jossain muualla maailmalla ja murheellinen. Mistä sen tietää. Elämässä oli vaihe, kun luulin tietäväni, mitä mihinkin ikävuoteen mennessä tapahtuu. Tai pikemminkin mitä ”olisi pitänyt saavuttaa/tapahtua”. Jos joku olisi joskus sanonut esim. 17 v. Jennalle, että kymmenen vuoden sisään olen matkustanut 15 eri maassa, kiertänyt Australian ja taas lähdössä reissuun, en olisi uskonut. Eihän sellainen kuulunut muualle kuin unelmiin, ei normaaliin elämään.

Unelmoin jo lukiossa siitä, että pitäisin välivuoden ja lähtisin vaikka Tahitille asumaan bungalowissa ja tekemään esim. tarjoilijan töitä, mutta se jäikin vain sinne unelman tasolle. En koskaan kunnolla uskonut, että toteuttaisin mitään sellaista.

Niin sitä vaan oma mieli ja ajatustapa muuttuu. Nyt en vaihtaisi asemaani mihinkään, enkä ajattele ikää/saavutuksia samalla tavalla kuin nuorempana. Päämäärä on muuttunut suorittamisen kautta saavutettavista tavoitteista, kuten urasta tai omakotitalosta, enemmän toivoon siitä, että oli elämä missä tai millaista tahansa, haluan olla onnellinen. Jollekin onnellisuus voi olla se omakotitalo lainoineen, eikä siinä mitään. Elämää pitää elää niin kuin itse haluaa, ei niin kuin yhteiskunta toivoisi sinun elävän. Minun unelmani on matkustaa, enkä anna sen jäädä vain unelmaksi.

Valmistelut etenee pikkuhiljaa, viime viikolla irtisanottiin asunto, autohallipaikka, sähkösopimus ja kotivakuutus. Kirppispöytä on varattu, rinkka korjattu, ulkoilmaelämään valmistauduttu retkeilyvarusteilla. Kotona polttelee uusi passi, joka odottaa uusia leimoja sivuille ja Uuden Seelannin viisumi, joka tuli parissa päivässä. Kohta sitä oikeasti mennään!