Tänään tajusin, että paikallaan oleminen ei sovellu minulle.
Jotenkin sen on kyllä huomannut jo aiemmin, mutta tänään se kolahti tietoisuuteen
kunnolla. Kun pysyn pidempiä aikoja paikoillaan, kadotan helposti elämän pienet
ilot. Elämä menee suorittamiseksi, sen toivomiseksi, että jotain tapahtuisi.
Odottamiseksi. Ei ole energiaa tehdä paljoa, sohva vetää puoleensa. Päivät
seuraavat toisiaan, joskus hitaasti ja toisinaan parin viikon pumpseissa
edeten. Nytkin odotan tulevaa reissua aivan järjettömän paljon, ihan liikaa,
niin että ajatukset ovat jatkuvasti tulevassa, ja myönnän, että joskus päivät
ovat vain suorittamista. Töitä, kauppaan, kotiin ruoanlaittoon ja kotihommiin,
nukkumaan. Ohje: toista edellinen yhä uudestaan ja uudestaan. On siellä seassa
toki niitä valonpilkahduksia ja todella hyviä päiviä, mutta niitä ei ehkä
arvosta tarpeeksi.
Haluan pysyä liikkeellä. Muutama vuosi sitten melkeinpä
pahin pelkoni oli jämähtäminen. Se on miun mielestä juurikin sitä, että vain
suorittaa asioita, että ei uskalla/osaa edes unelmoida muutoksesta, vaan tyytyy
siihen mitä on, eikä nauti elämästä. En ole sillä tavalla kunnianhimoinen, että
suunnittelisin elämää työn kautta tai yrittäisin luoda uraa ja sitä kautta
määrittelisin itseni. Toisille se on se ainoa tapa elää elämää ja mikäs siinä. Ajatus
siitä, että itse eläisin elämääni työn kautta ja sen vuoksi tekisin uhrauksia,
kuten pysyisin paikoillani, ei tunnu oikealta. Ehkä idyllinen ”perusarki” ei
vain sovellu minulle ainakaan tällä hetkellä tai sitten päässä on vain vikaa. Matkustellessa liikkuminen
tulee luonnostaan; päivät koostuvat uusista paikoista ja elämyksistä,
paikalleen saattaa jumahtaa korkeintaan pariksi päiväksi, ei kuukausiksi tai
jopa vuosiksi, kuten perusarjessa voi käydä, ainakin minulle. Voin kuvitella,
että jos en lähtisi uudelle reissulle, niin jämähtäisin vuosiksi. Ja myöhemmin
katuisin asioita, joita en koskaan tehnyt, vaikka halusin.
En todellakaan tiedä, missä olen 10 vuoden päästä. Tai edes
viiden vuoden kuluttua. Enkä edes halua tietää, parempi, että kaikki tulee
ajallaan. Ehkä olen Suomessa töissä ja ”jämähtänyt”, mutta onnellinen, ehkä
taas jossain muualla maailmalla ja murheellinen. Mistä sen tietää. Elämässä oli
vaihe, kun luulin tietäväni, mitä mihinkin ikävuoteen mennessä tapahtuu. Tai
pikemminkin mitä ”olisi pitänyt saavuttaa/tapahtua”. Jos joku olisi joskus sanonut
esim. 17 v. Jennalle, että kymmenen vuoden sisään olen matkustanut 15 eri
maassa, kiertänyt Australian ja taas lähdössä reissuun, en olisi
uskonut. Eihän sellainen kuulunut muualle kuin unelmiin, ei normaaliin elämään.
Unelmoin jo lukiossa siitä, että pitäisin välivuoden ja lähtisin vaikka
Tahitille asumaan bungalowissa ja tekemään esim. tarjoilijan töitä, mutta se
jäikin vain sinne unelman tasolle. En koskaan kunnolla uskonut, että toteuttaisin
mitään sellaista.
Niin sitä vaan oma
mieli ja ajatustapa muuttuu. Nyt en vaihtaisi asemaani mihinkään, enkä ajattele
ikää/saavutuksia samalla tavalla kuin nuorempana. Päämäärä on muuttunut
suorittamisen kautta saavutettavista tavoitteista, kuten urasta tai
omakotitalosta, enemmän toivoon siitä, että oli elämä missä tai millaista
tahansa, haluan olla onnellinen. Jollekin onnellisuus voi olla se omakotitalo
lainoineen, eikä siinä mitään. Elämää pitää elää niin kuin itse haluaa, ei niin
kuin yhteiskunta toivoisi sinun elävän. Minun unelmani on matkustaa, enkä anna
sen jäädä vain unelmaksi.
Valmistelut etenee pikkuhiljaa, viime viikolla irtisanottiin
asunto, autohallipaikka, sähkösopimus ja kotivakuutus. Kirppispöytä on varattu,
rinkka korjattu, ulkoilmaelämään valmistauduttu retkeilyvarusteilla. Kotona
polttelee uusi passi, joka odottaa uusia leimoja sivuille ja Uuden Seelannin
viisumi, joka tuli parissa päivässä. Kohta sitä oikeasti mennään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti