Countdown

95 työpäivää. En mie laske tai mitään. Mutta silti. Alle sata! Hurjalta tuntuu ajatella, että neljän kuukauden päästä muutto kurkistelee jo aika tiukasti nurkan takana, sillä silloin siihen on noin viikko aikaa. Kun miettii neljä kuukautta taaksepäin, niin huhhuh, vastahan mie silloin tein sitäjatätäjatuota ja nyt on jo heinäkuu.

Välillä tuntuu, että aika vaan mataa eteenpäin. Sitten sitä taas havahtuu ja hoksaa, että kohta muuten loppuu kesä. Tai siis mikä kesä, en ees alota kesästä jauhamista, kun sitä kuulee muutenkin jo joka puolella. Uskon, että elokuu vaan juoksee eteenpäin ja kohta sitä ollaankin tilanteessa, että on nautittava viimesistä mökkiviikonlopuista ja antaa pimeyden vallata illat. Eipä kyllä haittaa lainkaan ajatus pimenevistä illoista kun tietää, että sen pahimman pimeyden ja synkkyyden iskiessä pääsee sitä pakoon.

Ajatus taas pitkästä matkasta heittää kyllä fiilikset ihan laidasta laitaan. Isoimpana osana ajatukset valtaa vatsanpohjaa kutkuttava ajatus seikkailusta, uusista paikoista, auringosta ja kiireettömyydestä. Silti takaraivossa vilahtelee ajoittain jopa pieni pelko ja stressi, että hitto vie, mihinkähän sitä on taas pitäny nokkansa tunkea. Uudet maat, uudet tavat, kaikki alkaa alusta aina puhelinliittymän ja pankkitilin avauksesta lähtien, eikä tällä kertaa todennäköisesti ole aivan samaa apua tiedossa kun viimeksi (kiitokset vaan Elinalle ja Mikalle, jotka auttoivat suunnattoman paljon Australiassa!). Taas pitää etsiä majapaikkaa jatkuvasti, ostaa auto ja toivoa, että se toimii, miettiä että mistähän sitä illalla itsensä löytää. Ei perhettä, ei ystäviä, ei tuttuja ihmisiä. Mutta silti en peruuttaisi reissua, haluan sinne, tahdon sen vapauden ja kunnon irtioton.

Sama kai se on, miten kovasti reissua odottaa. Lähtöpäivä koittaa joka tapauksessa. En halua huomata, että koko kesä ja syksy meni siihen, että odotan matkaa ja unohdan elää. Elämä on nauttimista varten, ottakaa tekin ilo irti auringonpaisteesta ja viimeisistä heinäkuun päivistä!