Not all who wanders are lost

Tänään tajusin, että paikallaan oleminen ei sovellu minulle. Jotenkin sen on kyllä huomannut jo aiemmin, mutta tänään se kolahti tietoisuuteen kunnolla. Kun pysyn pidempiä aikoja paikoillaan, kadotan helposti elämän pienet ilot. Elämä menee suorittamiseksi, sen toivomiseksi, että jotain tapahtuisi. Odottamiseksi. Ei ole energiaa tehdä paljoa, sohva vetää puoleensa. Päivät seuraavat toisiaan, joskus hitaasti ja toisinaan parin viikon pumpseissa edeten. Nytkin odotan tulevaa reissua aivan järjettömän paljon, ihan liikaa, niin että ajatukset ovat jatkuvasti tulevassa, ja myönnän, että joskus päivät ovat vain suorittamista. Töitä, kauppaan, kotiin ruoanlaittoon ja kotihommiin, nukkumaan. Ohje: toista edellinen yhä uudestaan ja uudestaan. On siellä seassa toki niitä valonpilkahduksia ja todella hyviä päiviä, mutta niitä ei ehkä arvosta tarpeeksi.

Haluan pysyä liikkeellä. Muutama vuosi sitten melkeinpä pahin pelkoni oli jämähtäminen. Se on miun mielestä juurikin sitä, että vain suorittaa asioita, että ei uskalla/osaa edes unelmoida muutoksesta, vaan tyytyy siihen mitä on, eikä nauti elämästä. En ole sillä tavalla kunnianhimoinen, että suunnittelisin elämää työn kautta tai yrittäisin luoda uraa ja sitä kautta määrittelisin itseni. Toisille se on se ainoa tapa elää elämää ja mikäs siinä. Ajatus siitä, että itse eläisin elämääni työn kautta ja sen vuoksi tekisin uhrauksia, kuten pysyisin paikoillani, ei tunnu oikealta. Ehkä idyllinen ”perusarki” ei vain sovellu minulle ainakaan tällä hetkellä tai sitten päässä on vain vikaa. Matkustellessa liikkuminen tulee luonnostaan; päivät koostuvat uusista paikoista ja elämyksistä, paikalleen saattaa jumahtaa korkeintaan pariksi päiväksi, ei kuukausiksi tai jopa vuosiksi, kuten perusarjessa voi käydä, ainakin minulle. Voin kuvitella, että jos en lähtisi uudelle reissulle, niin jämähtäisin vuosiksi. Ja myöhemmin katuisin asioita, joita en koskaan tehnyt, vaikka halusin.

En todellakaan tiedä, missä olen 10 vuoden päästä. Tai edes viiden vuoden kuluttua. Enkä edes halua tietää, parempi, että kaikki tulee ajallaan. Ehkä olen Suomessa töissä ja ”jämähtänyt”, mutta onnellinen, ehkä taas jossain muualla maailmalla ja murheellinen. Mistä sen tietää. Elämässä oli vaihe, kun luulin tietäväni, mitä mihinkin ikävuoteen mennessä tapahtuu. Tai pikemminkin mitä ”olisi pitänyt saavuttaa/tapahtua”. Jos joku olisi joskus sanonut esim. 17 v. Jennalle, että kymmenen vuoden sisään olen matkustanut 15 eri maassa, kiertänyt Australian ja taas lähdössä reissuun, en olisi uskonut. Eihän sellainen kuulunut muualle kuin unelmiin, ei normaaliin elämään.

Unelmoin jo lukiossa siitä, että pitäisin välivuoden ja lähtisin vaikka Tahitille asumaan bungalowissa ja tekemään esim. tarjoilijan töitä, mutta se jäikin vain sinne unelman tasolle. En koskaan kunnolla uskonut, että toteuttaisin mitään sellaista.

Niin sitä vaan oma mieli ja ajatustapa muuttuu. Nyt en vaihtaisi asemaani mihinkään, enkä ajattele ikää/saavutuksia samalla tavalla kuin nuorempana. Päämäärä on muuttunut suorittamisen kautta saavutettavista tavoitteista, kuten urasta tai omakotitalosta, enemmän toivoon siitä, että oli elämä missä tai millaista tahansa, haluan olla onnellinen. Jollekin onnellisuus voi olla se omakotitalo lainoineen, eikä siinä mitään. Elämää pitää elää niin kuin itse haluaa, ei niin kuin yhteiskunta toivoisi sinun elävän. Minun unelmani on matkustaa, enkä anna sen jäädä vain unelmaksi.

Valmistelut etenee pikkuhiljaa, viime viikolla irtisanottiin asunto, autohallipaikka, sähkösopimus ja kotivakuutus. Kirppispöytä on varattu, rinkka korjattu, ulkoilmaelämään valmistauduttu retkeilyvarusteilla. Kotona polttelee uusi passi, joka odottaa uusia leimoja sivuille ja Uuden Seelannin viisumi, joka tuli parissa päivässä. Kohta sitä oikeasti mennään!

Lähenee edelleen!

!!!

Itsekäs?

Lauantaina istuksin mökkisaunan jälkeen kuistilla ja ajatukset lähti juoksemaan. Olenko itsekäs kun haluan lähteä maailmalle ja jätän tutun elämän taakse? Onko itsekästä ajatella niin paljon sitä, mitä itse elämältä haluaa ja tehdä sen mukaisesti? Onko oikein, että jätämme kissat jo toisen kerran vanhempien hoivaan kun viime reissulta palatessa vannoin itselleni, etten enää koskaan jätä niitä niin pitkäksi aikaa? Onko minulla oikeutta noin vain lähteä, ripotella tavarat sinne tänne pyörimään toisten nurkkiin melkein vuodeksi ja palata sitten takaisin?

Jollain lailla tuli syyllinen olo. Jätämme perheen ja ystävät reissun aikana joskus ehkä pitkiksikin ajoiksi miettimään, mitä meille kuuluu, kun Uudessa-Seelannissa on lukemani mukaan yhtä ”loistavat” nettimahdollisuudet kuin Australiassa oli. Toki esim. tekstiviestit kulkevat, mutta välillä ei välttämättä ole kenttää useampaan päivään. Meiltä jää välistä monet tapahtumat/juhlat, esim. joulu, uusi vuosi, monet synttärit, juhannus ja festarit. Sosiaalisen median mukana pysyy ehkä jollain lailla perillä siitä, mitä joillekin kuuluu, kun ei kaikkien kanssa kuitenkaan tule pidettyä aktiivisesti yhteyttä. Niin paljon jää kokematta läheisten kanssa ja jo valmiiksi se harmittaa hieman.  Ja se koti-ikävä, eipä sitä voi välttää. Pahinta viime reissussa oli ajoittainen, jopa musertava koti-ikävä. Muistan vieläkin yhden kesäkuisen illan kun oli äidin kanssa sovittu ensimmäinen skypettelyaika kahteen kuukauteen. Odotin koko päivän iltaa malttamattomana, koska vaikka viestejä oltiin lähetelty, ei se ole sama kun puhuminen. Mentiin illalla mäkkäriin, ihan vaan huomataksemme, että netti ei toimi. Ei sitten millään. Jonkun aikaa konetta rämpättyä taidettiin kysyä työntekijältä netistä, että mikä mättää. Jostain syystä netti katkaistiin jossain kahdeksan-yhdeksän aikaan iltaisin ja aukaistiin taas aamulla. Mentiin takaisin kämpille ja miehän murruin. Soitin äitille sitten ihan normipuhelun, koska oli vaan ikävä. Varmaan sain ehkä kaksi lausetta sanottua koko puhelun aikana kun oli tunteet niin pinnassa, eikä pitkään pystynyt puhumaan kun saldorajat paukku, mutta kyllä se helpotti. Kyllä se koti-ikävä iskee tälläkin reissulla, saa vaan nähdä tuleeko se tällä kertaa kahta kauheammin. Joka tapauksessa se tulee. 

Tiedän kyllä myös sen, että reissun päällä olo ei aina ole herkkua. Ei ole yhtä paikkaa jonne mennä, ei ole kotia. Omat herkkuruoat menevät uusiksi kun kaupoissa ei myydäkään suomalaisia tuotteita. Kaikki omaisuus mukana rinkassa ja ainoa säilytyspaikka on auto. Alussa ei yhtään tuttavaa, vain me kaksi. Ruokavalio muuttuu kun tien päällä ei välttämättä ole sitä jääkaappia mukana. Ei välttämättä pääse harrastamaan omia juttuja pitkiin aikoihin. Varmasti tulee päiviä kun kiroan purevaa ja jäätävää meri/vuoristotuulta, kylmyyttä, nuudelien syöntiä ja autossa nukkumista. Sitä, että illalla ei voikaan löhötä sohvalla ja töllöttää lempisarjaa telkkarista vaan joutuu värjöttelemään autossa/teltassa, vaikka varmasti yövytään myös hostelleissa välillä. Oon sellainen vilukissa, että tänäkin aamuna sormet käpertyivät seitsemän aikaan pyörällä töihin ajaessa tangon kahvoihin aivan kohmeessa. Tuli vaan sitten mieleen, että tosiaan, mehän ei mihinkään 24/7 lämpöseen paikkaan olla menossa, vaan maahan, jossa maisema muuttuu vuoristosta aavaksi saman päivän ajon aikana. Olikohan taas niin hyvä idea matkustaa Seelantiin sen loppukesän aikana… 

Mutta siis, siitä itsekkyydestä vielä. Onko väärin ylipäätään lähteä? Eihän se esim. ympäristön kannalta mikään ekoteko ole, yhteiskunta ei saa verotuloja kun en ole reissun aikana työmarkkinoiden käytössä ym ym... Paljon merkittävämpänä pidän kuitenkin itse sitä poissaoloa läheisten luota. Mitä tahansa voi tapahtua sekä läheisille että meille sen vuoden aikana. Onko väärin olla poissa rakkaiden elämästä vain siksi, että saa itse uusia kokemuksia? Uusia kokemuksia, jotka avartavat ehkä mieltä enemmän kuin kotimaassa olemalla. Ystäviä, joita ei Suomessa tapaisi. Paikkoja, joiden luo on joskus haaveillut matkustavansa, muttei koskaan pitänyt sitä realistisena. Itsekkyyttä tai ei, kun veri vetää maailmalle, on mentävä. Ihan sillä riskillä, että mitä vaan voi sattua, vaikka pysyttelisi kotonakin.

Pienet luksukset

Hetken aikaa voi vielä nauttia arjen ihanista pikkuasioista, joita ei reissun päällä välttämättä ole saatavilla. Asioista, joita nyt 1,5 vuoden paikallaanolon jälkeen on oppinut taas pitämään itsestäänselvyyksinä, vaikka viime reissu opettikin paljon. Ne on sellaisia arjen luksuksia, vaikka niitä ei aina olevinaan niin kiireisen perusarjen mukana osaa arvostaa. Näihin luksusasioihin kuuluu esim. seuraavat

• suihku, etenkin lämmin sellainen               
• hanasta suoraan tuleva juomakelpoinen vesi
• oma sänky, puhtaat lakanat ja oma tyyny
• sohva, jossa voi makoilla vaikka miten päin
• jääkaappi ja omien ruokien valmistus
• sauna
• perhe ja ystävät
• kissojen kehräys ja niiden hellyyskohtaukset
• vaatekaappi. Vaikka se olisikin miten sotkuinen, mutta enemmän siellä on tilaa kuin rinkassa
• se, että löydät ainakin lähes heti sen, mitä tarvitset
• toimiva nettiyhteys
• se että on paikka, jonne mennä aina päivän jälkeen. Se, että on oma koti
• EDIT 18.8.2015: normaalit pyyhkeet! Me otetaan mukaan matkapyyhkeet, jotka on tosi käteviä kun menevät pieneen tilaan ja kuivuvat nopeasti.. mutta ajan kanssa kyllästyy kyllä kuivaamaan itseään semmosella säämiskällä. Tarttuu ihoon kiinni ja argghhhh... 

Reissussa on taas niin erilaisia hyviä puolia kuin kotona olemisessa. Minilista niistä luksuksista, jotka puolestaan odottavat muutaman kuukauden päästä:

• vapaus. Aikatauluttomuus. Hetkessä eläminen
• uudet kokemukset, uudet ihmiset, uudet paikat
• joku muu kokkaa :D
• mielettömät paikat, joissa herätä aamuisin ihmettelemään maisemia
• aurinko ja lämpö
• road tripit!
• vapaus. Niin ja vapaus. Vielä kerran, niin ihana vapaus!

Molemmissa on hyviä puolia ja myös niin ei-niin-miellyttäviä puolia. Kaikkeen tottuu, mutta nyt nautiskelen vielä ihanista, Suomessa olevista asioista ja arjesta kun vielä pystyn.

 

Reilun kolmen kuukauden päästä mie oon asunnoton ja työtön. Tosin omasta valinnasta, mutta onhan se jännä ajatus. Sinällään ironista, koska työskentelen pitkäaikaistyöttömien kanssa.. Mutta työpäivät on huventunu jo alle 80:n!

Nauttikaahan viikonlopusta! :)

Rinkka

Rupesin tuossa jokin aika sitten katsomaan netistä uusia ja käytettyjä rinkkoja sekä vaelluskenkiä. Pikkuinen tuskanhiki rupesi puskemaan selatessa kun markettikamaa laadukkaammat rinkat maksaa luonnollisesti rapsakoita satasia. Käytettynä toki löytyy halvemmalla, mutta silti hintaluokka pyörii yleensä kolmenumeroisissa lukemissa. Viime reissulla oli mukana säästöbudjetilla Clas Ohlsonilta ostettu Asaklitt-rinkka, joka maksoi silloin tarjouksessa ollessa noin 50-60€. Rinkka vaikutti laadukkaammalta kun jotkin urheiluliikkeiden rinkat, esim. vetoketjut ja saumat tuntuivat ihan hyviltä. Normaali hinta oli muistaakseni jotain 100€.

Tottakai tuohon hintaan ei voi olettaa saavansa mitään huippulaatua, mutta pakko sanoa, että yllätyin, miten hyvin se kesti. Taisin aiemmin jo kirjoittaa, että Laosissa rinkan olkahihnalle kävi kyllä hieman köpelösti. Rahanahne tuktuk-kuski jätti meidät ennen keskustaa, sovitusta poiketen, nosti n. 20 kg painavan rinkan tuktukin katolta yhden olkahihnan varassa, jolloin kuului pahaenteinen "riiiits" ja olkahihnan ommel petti, eikä kuski tietenkään myöntänyt hajottaneensa mitään. Kohautteli vain olkiaan ja lähti kiireenvilkkaa takaisin bussiasemalle hakemaan uusia maksumiehiä. Ehkä jonkun laadukkaamman rinkan hihna olisi saattanut kestää, mutta kyllä siinä vaiheessa on ompeleet aika tiukilla rinkassa kuin rinkassa. Majoituspaikasta löytyi onneksi ompelutaitoinen työntekijä, joka sai kyllä tehdä töitä todella reippaasti, että sai KÄSIN ommeltua hihnan takaisin paikoilleen. Se ommel kestikin sitten koko loppureissun.

Eli yllättävän hyvin tuommoinen halpisrinkkakin kesti n. 11 kuukauden reissun, vaikka oli kovassa käytössä. Ja se kesti kyllä toisenkin, kuukauden mittaisen reissun, kun Jari kävi viime vuoden lopulla lievittämässä koti-ikävää Aasiassa :D Hyvä ostos siis oli, mutta silti halusin uuden matkakaverin tulevalle reissulle. Rinkassa kulkee kuitenkin koko maallinen omaisuus, niin olisi ihan kiva, että rinkkaan voisi luottaa hieman enemmän. En edelleenkään pihinä ihmisenä halunnut ostaa uutta, laadukkaampaa rinkkaa (ei ehkä paras säästökohde, muttaaaa...) niin laitoinpa tori.fi:n ilmoituksen. 

Tori.fi on kyllä pelastanut monesti, sillä sieltä olemme löytäneet kaikki kolme vuokra-asuntoa, jotka meillä on Joensuussa ollut. Niinpä se pelasti nytkin. Laitoin ilmoituksen tiistaina aamulla ja keskiviikkoiltana kannoin uuden kampsäkin kotiin. Kriteereinä oli koko, 55-65 l, hyvät säädöt, alhaalla erillinen tasku, josta välipohja isoimpaan osaan ja edestäavattavuus. Kävin katsomassa eilen illalla kaksi rinkkaa, toinen oli valitettavasti iäkkäämpi Jotos, jota ei saanut edestä auki ja tuoksu oli lievästi sanottuna ummehtunut. Toinen puolestaan oli Haltin rinkka, josta ei ollut paljoa odotuksia sen edullisen hinnan vuoksi, 30-40€. Jotoksen katsomisen jälkeen oli sellainen olo, että eipä tainnut vielä mitään rinkkaa löytyä. Hyvin kuitenkin kävi, koska Halti oli paremmassa kunnossa kuin oletin! Tosin yksi "pikkuinen" vika siinäkin on; rupesin sovittamaan rinkkaa, niin olkahihnan alaosa irtosi kun hihna oli katkennut. Hupsista. Oli myyjällekin hieman nolo tilanne, ei kuulemma ollut huomannut sitä tarkistaessaan rinkan kuntoa. Lantiovyö ja muut säädöt tuntuivat kuitenkin olevan ihan ok, vaikka rinkkaa ei pitäisi sovittaa tyhjänä, eikä varmaan rikkinäisellä olkahihnallakaan :D Myyjällä oli toinenkin Haltin rinkka, joka oli kokoa L, ei säädettävissä, joten se jäi suoraan vaihtoehdoista pois. Koska edelleen koitan säästää kaikessa mahdollisessa, kysyin alennusta rikkinäisen hihnan vuoksi ja loppuhinnaksi tälle Halti Green 65:lle jäi päätähuimaavat 20€ :D

  

Kotona huomasin, että irtonainen hihna ei ollut muutenkaan täysin kunnossa. En tiedä mitä sille on oikein tapahtunut, mutta kiristyshihna rispaantuu käsiin. Toinen puoli on kunnossa, mutta se rikkinäinen pitää vaihtaa. Toinen rintaremmi on myös korvattu kuminauhalla, joka on täysin eri korkeudella kuin sen vastakappale. Tämmösiä pikkujuttuja tulee tietysti vastaan käytettyä ostaessa, mutta onneksi Jarin äitillä on kunnon ompeluvälineet ja hän tietää miten hihnat kannattaa kiinnittää, eli rinkan kiikutus sinne tässä joku päivä. Mieluummin korjautan Haltin rinkan toimintakuntoon kuin mietin, että kestääkö Asaklitt enempää ja Haltissa on paaaaljon paremmat pehmusteetkin lantiovyössä. Eihän tuo Halti mikään parhaimman näköinen ole, mutta hyvähän se on, eipähän vorot kiinnostu ehkä niin herkkään tuommoisesta kuin jostain tuliterästä Haglöfsin rinkasta :D

Kenkiä etsin myös, sainkin tarjouksia esim. Helsingistä, mutta en uskalla ostaa kenkiä sovittamatta. Olisivat olleet vain pari kertaa käytetyt, mutta ehkä hieman liian isot. Turhalta tuntui ostaa riskillä, sitten olisi pitänyt saada ne itse myytyä eteenpäin, jos eivät olisi sopineet. Jostain mielenperukoilta tulikin sitten mieleen, että miullahan on jo vedenkestävät kengät. Joskus ostin kirpparilta (ylläri) Salomonin gore tex -kenkulit ja nehän välttää ihan mainiosti. Netistä Uuden Seelannin tarinoita lukiessa on tullut vastaan tieto, että vaelluskengät saatetaan ottaa tullissa pois, mikäli niissä on muun mantereen multaa tai muita jäämiä. Ymmärrettävää, sama juttu on Australiassa. Ovathan ne maantieteellisesti niin eristyksissä, että ei kannata ottaa riskejä. Joissain tapauksissa tulli on puhdistanut kengät huolella ja antanut sitten takaisin. Itse ajattelin, että ne kirppiskengät voi sitten poislähtiessä jättää suoraan sinne, säästänpähän siinäkin kun en osta hinnakkaita, uusia popoja :D

Pikkuhiljaa homma menee eteenpäin ja asiat valmistuu. Oon yrittäny jakaa asioita järjestyksessään eri viikoille, ettei loppuvaiheessa tule kauhea kiire. Nytpä onkin enää 17 viikkoa töitä, vastahan se oli 25! Hurjaa. Ihanaa.

Just waiting..

Tämä on taas yksi niistä päivistä. Tai oikeastaan jo useampi samanlainen peräkkäin. Aika ei tunnu kuluvan millään eteenpäin. Pää on täynnä haaveilevia ajatuksia aurinkorannoista ja rennosta elämästä, mutta todellisuus läpsäisee vasten kasvoja. Ulos kun vilkaisee, niin tulee syksy ensimmäisenä mieleen. Keskellä päivää on hämärää, tosin johtuu vain sadepilvistä, ja virkeystaso tipahtaa saman tien useammalla asteella. 

Lueskelin juuri blogia, jossa suomalainen nainen kertoo omaa tarinaansa ulkomailla asumisesta. Totta kai siinä on omat haasteensa, ei se mitään herkkua aina ole, mutta jokin siinä kiehtoo. Johtuuko se sitten jämähtämisen pelosta, joka Suomessa ajoittain iskee vai siitä mahdollisuudesta, että hei, aurinkoa voisi olla mahdollista nähdä useamminkin kuin kolmena kuukautena vuodesta. Mieltä kutkuttaa ajatus leppoisista aamuista, rennosta elämäntyylistä, merestä, omasta piilopaikasta. Ajatus elämästä, jossa tärkeää olisi tunne siitä, että on elossa. Mahdollisuus ansaita elantoa sananmukaisesti, eli toimeentulon verran. Asuisi paikassa, jossa olisi kaikki riittävä, ei mitään ylimääräistä. En tiedä, miten meidän kattimattiloiset saisin paikalle, mutta jotenkin sekin järjestyisi.

Sitä en myöskään tiedä, onko haavekuva jossain lämpimässä paikassa asumisesta sama kuin todellisuus, todennäköisesti ei, mutta toisaalta olisi mukava kokeilla. Miksi ei? Eipä meillä ole kuin yksi elämä, en millään haluaisi käyttää sitä ”normien” mukaan.

Useammalle tutulle olenkin selittänyt (paasannut), että mitä ns. normaalista elämästä jää käteen. Muistaako niitä päiviä vai muistaako vain isommat tapahtumat? Talonhankinnan, lasten saamisen, avioitumisen, töissä ylennyksen? Muistaako nauttineensa elämästä vai onko se ollut tasolla ihan ok? En väitä, että ulkomailla asuessa kaikki olisi ihanaa ja helppoa (sitä se ei varsinkaan ole), ei velvollisuuksia eikä pakotteita. Mutta jotenkin kuvittelen, että ehkä tulisi elettyä enemmän, nautittua aamuista, päivistä, illoista ja öistä enemmän. Että elämä olisi jotain enemmän.    

Ajauduin nuamakirjoo katellessa selaamaan yhden kaverin reissukuvia parin vuoden takaa. Ai että pomppas innostus aivan kattoon!! Kohta (no, 0,36 vuoden eli 4,28 kuukauden) päästä sitä ollaankin lentokoneessa matkalla tuntemattomaan. Ja vielä Aasiaan ensin, ah ihanuutta, en malttais odottaa! Paljon on tekemistä vielä, mutta eilen tuli hankittua Intersportin alesta tuulen- ja vedenpitävä takki Uutta-Seelantia varten, siellä ei aivan minishorteissa ja pikkutopissa hilluta päivittäin :D Odottavan aika on pitkä, mutta päivä päivältä ollaan lähempänä!