The last week

Nonih, nyt se on täällä! Ihan suoraan sanottuna on tätä odotettukin. Eli viimeinen harjoitteluviikko.

12,5 viikkoa Kanadassa takana, enää viimeinen viikko Sudburyssa ja viikon verran Torontossa ja sitten mie mänen kottiin! Kotiinpääsyä on tullut odotettua aika paljon, mutta silti on tavallaan omituista ajatella, että enää kaksi viikkoa Kanadassa. Kohta pitää ruveta jo pakkaamaan, koska Suomeen pitäis viedä sellanen astetta isompi vieminen ja joudun sommittelemaan ja asettelemaan sitä jonkin verran matkalaukkuun (tai siis asettelen siis kaikki muut tavarat sen miten saan ne sinne survottua ja tungettua)

Luulen, että miulta menee koko kesä aika ohi, koska heinäkuussa on niin paljon kaikkea, että se menee varmaan hirveetä vauhtia. Tullessa ehdin olla huimat pari päivää kotona kun sitten onkin jo yhteissynttäribileet (joista en varmaan selviä hengissä), seuraavana viikonloppuna on Ilosaarirock (sieltäkään ei varmaan hyvin hyvinvoivana ja hehkeänä lähdetä), sitten mökille keräämään itteään kokoon ja sitten seuraavalla viikolla ehkä loppuviikosta suunta Helsinkiin ja maanantaina Lefkasille. JAIKS. Sieltä tultua onkin jo elokuun puoliväli, enää kaksi viikkoa lomaa ja sitten taas harjoitteluun. Ei-voi-olla-totta.

Niin ja tajusin aamulla, että hiphei, miullahan on kohta kesäloma!! Harkkapäivät menee vaan niin hitaasti nyt... Ainahan viimeiset päivät ennen lomaa tuntuu matelehtivan kun koko ajan on mielessä "perjantai tuletuletule jo!!", mutta nyt päivät menee hitaasti myös siksi, että ei oikein ole tekemistä. En voi pitää viimeistä allasjumppaa, koska antibioottikuuri jatkuu vielä ja oon supertarkka ja -varovainen, etten saa mitään jälkitautia. En voi myöskään mennä vielä hoivakodille, joten päivät menee toimistossa nököttäessä. Ja perhana, koko viime viikon oli oikein lämmintä ja mie makasin sängynpohjalla ja yritin selvitä seuraavaan päivään. Nyt kun ois illat vapaita vaikka auringonottoon, niin on tulossa ukkosta. Tasan menee taas ilimat, suakeli..

 Ja nyt mietin, että mitähän ihmettä sitä tekis illan. Oon tottunu käymään illalla salilla tai juoksemassa, mutta eipä nyt oikein viiti lähteä liikkumaan ja ulkona tuulee kylmästo. En osaa olla kun ei oo tekemistä! Mikä liikuntariippuvuus??!?

Manitoulin Island

Ihan aluksi hurraa-huuto kuvanlisäykselle! Piiiiiitkästäpitkästä aikaa kaikki kuvat suostu tulemaan samaan aikaan, eikä niitä tarvinnu siirtää kolme kerrallaan tai pahimmillaan yksitellen, jes!! (Joo-o, tiiän jo nyt, että ens kerralla ketuttaa taas kun ei tämmönen voi toistua)

Noniin. Olo on siis ollut jo huomasti paljon parempi, kiitos sinisen pienen purkin! (mie sain sentään keltasia tabletteja, Kata sai sillon täällä ollessaan sinisiä, jotka näytti kieltämättä ihan Viagralta..) 

Anna lapsilukollinen lääkepurkki, niin Jenna miettii muutaman minuutin sitä, että miten hitossa se saadaan takasin kiinni.. Logiikka kohallaan!

Ja kiitokset vaan lääkärille antibioottireseptistä tiistaina, mutta kiva kun purkissa lukee isolla että ota ruoan kanssa ja en ollu syöny mitään maanantain lounaan jälkeen ja kunnolla söin vasta perjantaina. Ihanaa pakottaa ittensä syömään kipeänä. No, pääasia kai että olo parani!

 Olon kohentumisesta johtuen lähdettiin tänään taas sen ihanan pariskunnan kanssa käymään Manitoulin saarella. Se on sellainen paikka, jonne moni suosittelee menemään, mutta matkaa on suunnilleen 170 km suuntaansa, eikä bussilla siis kannata mennä, eikä sinne taida kunnolla bussilla päästäkään.
Saaren päästä päähän ajamiseen menee suunnilleen pari tuntia ja siellä on monia pikkusia kyliä, joissa on kiva käydä. Lähdettiin siis aamulla ja ajeltiin pitkin saarta päivä. Kuvat kertokoon enemmän :)

Muutaman kerran taas manailin sitä, että kamerassa kaikki näyttää niin paljon surkeammalta. Maisemat oli oikeasti tosi hienoja ja kauniita, mutta eipä ne kuvissa näytä samalta.

Manitoulin saarella on kuulemma paljon alkuperäiskansalaisia, eli intiaaneja. Tää melkein pomppi etuistuimella kun näki tiipiin :D

Ööm, niin mitenkä se sanotaan??

Okei, jossain vaiheessa ajettiin piiiikkusen harhaan, koska tien 540 kyltti oli hirmusen pieni, eikä tajuttu kääntyä vaan paineltiin suoraan. Löydettiin hiekkatie, joka oli piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkääääääääääääääääääääääää.

Tie johti umpikujaan, mutta tulipahan ajeltua.

Siinä se kirottu kyltti on! Se on isompi tie, joka kääntyy oikealle, niin miun mielestä tuo on ihan liian huomaamaton opaskyltti!! :D

Noh, meidän pikku oma kiertoajelu keskellä ei-mitään vei jonkun verran aikaa, joten ei käytykään ihan kaikissa saaren osissa, joissa oli tarkoitus. Jotain kuitenkin ehti nähdä ja mikäs siinä kun ei ollu kiire mihinkään :)

Välillä ihmettelin taas sitä, miten maasto voi vaihdella kallioisesta ja mäkisestä yhtäkkiä täysin tasaiseen peltomaisemaan. Outoa.

Jossain välissä poikettiin Tim Hortonsiin. Se on sellainen iso ja laajalle levinnyt ketju, josta saa kahvia, munkkeja, donitseja, keittolounaita ja vaikka mitä. Niissä on tullut käytyä muutaman kerran, mutta tänään iski tajuntaan, että miten halpaa tuollaiset jutut on täällä. Kaksi kahvia, kaksi munkkia/donitsia ja yksi frozen lemonade makso jotain reilu 6$. Kuus taalaa eli jotain pikkusen alle 5 euroa kolmen ihmisen ostokset samassa?? Meeppä Suomessa jonnekin niin yleensä saat samalla hinnalla yhden kahvin ja yhden munkin. Mutta pakko sanoa, että kyllä se halpuus näkyy täällä ihmisissä. Asiakkaat on varmaan 80-90% ylipainoisia, koska munkit sun muut ei maksa oikein mitään.

Kiva saari oli, ois ollu kiva nähdä vähän enemmänkin, mutta alko takapuoli pistää hanttiin. Poistulomatkalla käytiin syömässä kalaravintolassa (hahah, näen jo Tiinan ilmeen siellä ruudun toisella puolen kun tulee puhe kalasta!). Uskaltauduin maistelemaan kampelaa ja nams, se oli hyväää! Tosin mikä nyt ei ois hyvää, jos se on paistettu pannulla rasvassa ja siinä on suolaa? Sitten maistelin jotain, mitä en ikinä kuvitelly syöväni. Fred tilasi alkupaloiksi etanoita ja kysy, haluanko maistaa. Kun en saanu sanaa suustani, niin kohta huomasin jo lautasellani pienen tumman möykyn. Tuoko etana? No, jokatapauksessa mie söin sen. Söin ja yllätyin, koska se ei ollut ollenkaan limaista (no eka mielikuva etanasta) vaan se oli itseasiassa ihan hyvää! Kuvia en tietenkään muistanu ottaa, mutta eipä se kovin herkullisen näköinen kyllä ollut. Tulipahan maisteltua paria uutta ruokaakin ja yllätyttyä :)

Muistoksi reissusta nappasin eräästä pikkumyymälästä mukaan tällaisen korun:

 

Tajusin tosin vasta korun ostettua, että siinä on samassa rannerengas ja sormus. Paketista ei oikein ottanu selvää, että miten nuo ketjut menee, mutta tykkäsin siitä silti, niin ostin sen. Tykkään siitä ehkä vielä enemmän noin, koska ei toivottavasti tule ihan heti kadulla vastaan samanlaista!

Mjoo. Lauantai-ilta menee niinkin villeissä merkeissä kuin pyykinpesussa (Tiina se meidän keskustelu! Miten mie ajaduinkin tähän? :D). Mitäpä sitä tosin ihmeempiä tekemäänkään, ehkä ois ihan paikallaan rauhoittua ja ottaa iisisti toiseksi viimeinen viikonloppu Sudburyssa :)

Tajusin muuten just, että ensi viikolla pitää alkaa käymään tavaroita läpi ja päättämään, mitä vaatteita ym. jätän tänne!! Tavaraa on kertynyt jonkin verran, vaikka olevinaan en oo ostanu oikein mitään, niin hylkään jotkut vanhemmat paidat tänne. Hihih, alkaa tajuamaan, että kohta se on edessä: kotiinlähtö!

Hei, olen hengissä

(kirjoitettu maanantaina) Muahahahaaa. Kuumevapinoissa kirjoitettu referaatti hyväksytty ja kurssi suoritettu. Sanoisinko, että jeeaaa!!

Kummallinen olo jatkuu. Omituista, että miulla on samoja oireita kun ennen Kanadaan lähtöä, mutta kovasti toivon, että ne menee särkylääkkeellä ja suomalaisella sisulla ohi! Ja mieluummin mie nyt sairastan kun sitten kun ois lähtö Torontoon tai saatikka sitten sillon kun pitäis lähteä takas Suomeen. Täällä ei muuten tunneta Buranaa. Mie jotenkin kuvittelin, että se on sellanen lääke, joka ois markkinoilla myös täällä. Kitteellä ainakin tunnetaan terkkarilla Burana, koska eipä oo paljoo väliä mikä sairaus siulla on, saat kuitenkin luultavasti Burana-kuurin.. :D (ja miten niin aiheet pomppii taas kukkaruukusta toiseen?) Apua, mummojen läsnäolo on tarttunut! Puhun sairauksistani. Mahtaa kiinnostaa teitä :D Miun kokemuksen mukaan mummot ja papat saattaa puhua sairauksista vaikka viikon putkeen ja jokaisen pitää pistää edellistä pahemmaksi! Sama juttu pätee varmaan ympäri maapallon, oon ihan varma siitä.


Aune oli hyvä yksi päivä! Se kykkii aina päivät pihalla tappamassa voikukkia ja kiroilee niille siellä ja koittaa kovasti saada ne kuolemaan sukupuuttoon silläkin uhalla, että hajottaa ittensä siinä touhussa. No, Aunella on siis teoria, joka kyllä kuulostaa ihan uskottavalta. Aunen mukaan voikukilla on siis aivot. Teiden vieressä voikukkien varsi voi olla vaikka kuinka pitkä, mutta ootappas kun ajat nurmikon. Menee pari päivää ja se on täynnä sellasia hädintuskin parin sentin korkuisia voikukkia. Sitten kun tulee se aika levittää niitä hömppyjä, niin niille tulee joku kasvupyrähdys ja varsi kasvaa sentin mittasesta ainakin 15 cm pituiseksi hetkessä, että varmasti kaikki hömpyt lähtee tuulen mukana kauas. (en halua tietää mitä Aune sanois/tekis, jos se ois nähny miut iloisesti puhaltelemassa niitä hömppyjä taivaan tuuliin. En varmaan olis tässä kirjottamassa..)


Harjoittelun tehtävien palautuksesta lentelee taas sähköposteja Suomeen, koska mie ihan mielelläni ottaisin harjoittelun ja kevään kurssien suoritukset keväälle, koska muuten iki-ihana Kela saattaa periä tukia takas ja minen niistä halluu luopua. Saa nähdä oonko sitten puoliksi peeaa vai täysi peeaa syksyllä.

 Tänään alko siis harjoittelun toiseksi viimeinen viikko ja kolmanneksi viimeinen viikko Kanadassa. Tasan kolmen viikon päästä maanantai on viimeinen kokonainen päivä Känädässä. Pikku pöhnä menee toivottavasti siis parissa viikossa ohi ja pääsen sitten Suomeen terveenä, että nukun ekan viikon Suomessa ja rokkailen täysillä Ilosaaressa! Ja rokin jälkeen pääsee toivottavasti ihan oikeasti lomailemaan: kesämökki. Se on ihan parasta! Grillailua, uimista, saunaa, syömistä, lukemista, juomista, jotain pelleilyä jossain välissä, uimista, saunomista, uimista, juomista ja nukkumista yhdistettynä loistavaan seuraan, eikä kesälomailu paremmaksi muutu ♥


Kirjoitettu tänään:

No joo-o, sanotaanko että ei oo ollu mikään vaihtoajan paras viikko. Tai paras viikko muutenkaan koskaanikinä. "Pikkupöhnä" ei ollutkaan mikään pikkuinen. Jauhan taas sairastamisesta, mutta miun elämä on nyt pyöriny sen ympärillä. Maanantaina nousi korkea kuume ja tiistaina hyvä että pääsin sängystä ylös. Ohjaajat marssitti miut lääkäriin, sain antibiootit. Eilen tein suurinpiirtein kuolemaa, kuumetta ei enää ollut mutta armottoman huono olo. Tämä aamu oli myös aika painajaista.. Miun huoneen ikkuna on just sinne päin, mistä aurinko nousee ja ikkunoissahan on ainoastaan valkeat, puusälekaihtimet. Hirmu kiva kun on tottunut nukkumaan kesättalvet pimennysverhot ikkunan edessä. Herään siis aamulla toivoen, että kello on jotain kaksi iltapäivällä, kunnes katson kelloa: 5.57. Ihanaa. Aloitetaan siis heti aamusta kärsiminen, eipä oiskaan kivaa nukkua kipeänä.


Nyt alkaa kuitenkin jo pikkusen elämä voittamaan. Jaksoin jopa aukeaista koneen, jipii. Toivotaan siis, että tujakat antibiootit tehoaa ja olo kohenee ensi viikkoon mennessä..

Tutinavapina

Pöpperöistä sunnuntai-iltaa!

Ei ihan menny loppuviikko putkeen. No, välillä käydään pohjalla ja sitten ponkastaan taas takas ylös.

Menin torstai-iltapäivänä edellisen postauksen kirjottamisen jälkeen tuohon lähikalliolle ottamaan aurinkoa. Pari tuntia vierähti ihan huomaamattaan ja sittenpä tuli kummallinen olo. Lähdin takasin Majataloon ja sinne päästyäni alkokin armoton kylmäminen ja tärinä. Eikun lämpimään suihkuun ja sieltä suoraan nukkumaan. Parin tunnin torkkumisen jälkeen paleleminen jatku, kävin välissä syömässä jotain iltapalaa ja palasin takasin pehkuihin. Kuume laski hieman yön aikana, mutta enpä sitten kyennyt menemään harjotteluun perjantaina. Ohjaaja ja muut Suomi-kodin ihmiset oli kyllä ihania kun laitoin niille viestiä kuumeesta; moni tarjoutui tuomaan, jos tarvitsen jotain ja sain termoskannullisen lämmintä mustaherukkamehua ja kuumemittarin (en kyllä osannu lukea sitä mittaria kun se oli sellanen kielen alle laitettava ja mie en nähny siinä mitään viivaa, jonka pitäis kertoa se lämpötila, mutta ajatushan se on tärkein..!)

Vaikka olo olikin harvinaisen sekava ja houreinen, niin eipä auttanut perjantaina kun käydä kirjoittamaan referaattia. Ei ehkä paras vaihtoehto toipumisen kannalta, mutta eipä paljoo ollu vaihtoehtoja kun piti lukea parisataa sivua tekstiä, kirjottaa siitä referaatti ja aikaahan annettiin huima viikko (nii, enhän mie onneks kysyny sitä tehtävää ekan kerran kun vasta 3,5 viikkoa sitten, sitten uudestaan pari viikkoa sitten ja uudestaan myöhemmin ja argh). Rakastan asioiden hoitamista sähköpostilla ja opettajien pommittamista äkäsillä tai pliis-saanko-mie-nyt-sen-tehtävän-vihdoin-ja-viimein -sähköposteilla. (Yleensä en saa vastausta ollenkaan tai sitten se tulee parin viikon viiveellä ja sillon on usein jo liian myöhästä). Kyllä on olo, että opiskelua tuetaan.

No mutta niin, en tiiä mistä kuume ilmesty. Hoivakodilla on kaksi osastoa eristyksissä ja torstaina kävin niissä molemmissa, mutta ihanat suojavaatteet oli kuitenkin päällä, enkä ottanu esim. hengitysmaskia pois osastolla olemisen aikana. Joskus fysioassistentti sanoi miulle että "you're like a little elf who speaks elf-language!" ja tänään olin "yellow-Jenna-banana!" kun vetäsin sen oikein imartelevan keltasen, ohutmustaraidallisen suojakaavun ja muut varusteet päälle. Hahah, se fysioassistentti on ihan huippu ja sen kanssa menee kyllä päivät nopeasti :D Noilla osastoilla käynti oli aika tuskasta, koska oli kuuma päivä, se helkkarin suojakaapu ei tietenkään hengitä yhtään, kumikäsineet on aina kivat ja hengityssuojaimen kohdalta ihohuokoset aukes varmaan kunnon kraatereiksi. Ei käyny hoitajia kateeksi, koska ne on joutunu käyttämään niitä varusteita melkein kaksi viikkoa ja 8h/päivä, auuuuuts. 

Lauantaina ja tänään olo on kuitenkin ollu jo paljon parempi, eikä kuumetta oo oikestaan ollu. Yleensä aamulla tietää yhdestä asiasta, onko kipeä vai ei: tekeekö mieli kahvia. Jos on kipeä, kahvi on viimenen asia, jota tekee mieli, mutta jos on terve niin sitä on vaan saatava aamulla. Piste. 

Lupauduin tuossa joku päivä lähtemään Kotikerhon konserttiin tänään. Noh, siellä vierähti pikkusen enemmän aikaa kun mie ajattelin.. Esiintyjiä oli useampia ja siellä oli jopa väliaika. Kokonaisuudessaan se homma kesti 3 tuntia, kyllä oli persus hellä kun pääs viimein hakemaan kahvia ja jotain syötävää. Ihan mukavaa siellä kyllä oli, ei siinä mitään, mutta ois ollu ihan kiva ehtiä tekemään sunnuntaina pikkusen enemmän, varsinkin kun olo oli jo paljonpaljon parempi perjantaihin verrattuna. Niin ja tänäänhän oli lämmintä vaan sellaset yli 30, niin paras paikka viettää lämmin hellepäivä onkin joku ilmastoitu sali. Katotaan nouseeko huomenna taas kuume.. :D

Koitin kovasti olla skarppina ja tarkastella sitä referaattia, mutta eipä tuo ajatus oikein luista vieläkään. No, ihan sama, se on palautettu ja ois parempi kelvata sen tekeleen, mie en haluu ruveta korjailemaan yhtään mitään.

Ensi viikoksi on luvattu mukavan lämmintä, joten huomenna starttailen harjoittelun viimeset kaksi viikkoa hyvillä mielin! (Jaaaiiiikkks, kahden viikon päästä kutsuu Torontooooooooo!!!

Olkimarjoja & napinaa

Heipsan! (alkuosa tekstistä kirjoitettu keskiviikkona)

Tänään oli taas ruokabussipäivä. En ymmärrä mitä on tapahtunut, koska koko kevään ajan keskiviikot oli viikon surkeimpia päiviä, jolloin mikään ei onnistunut. Nyt keskiviikoista on tullu oikeastaan lempparipäiviä, koska aamulla on ruokabussi, sitten ruokkis ja iltapäivä menee aina nopeasti. Kaiken lisäksi tänään on lämpimin päivä vähään aikaan, ihanaaaa!

Ostin tänään kaupasta herkuiksi näitä...

Oinam! En oo ostanu USA:n mansikoita, vaikka niitä on ollu saatavilla jo pidempään, koska tykkään ostaa mieluummin vähän paikallisempia tuotteita. Nuo on Ontarion mansikoita ja ne maistuu melkein yhtä makeilta kun Suomen mansikat! Vielä kun sekaan sotki vähän frozen yogurttia ja meni pihalle syömään, niin eipä paljoo jälkkäri voi paremmaksi muuttua. Ne tuoksuukin niin kesälle ah (ei, miulla ei sittenkään ole traumoja mansikoista, vaikka pari vuotta sitten kattelin niitä nenänedessä koko kesän ja koitin olla ilonen marjatyttö)

----------------------------------------------------------------------------------------------------

(Lopputeksti kirjoitettu torstaina)

Hmph. Oishan se kai pitänyt arvata, että ei keskiviikkojen kaava oo muuttunut mihinkään. Illalla iski mukava migreeni ja nukkumaankäydessä tuntu, että taju lähtee. Ihanaa. Mutta eikun särkylääkkeen avulla uneen ja aamulla olikin sitten virtaa kun pienessä kylässä!


Nojoo, virta muutti muotoaan aika pikasesti aamusta kun vetäsin herneen oikein syvälle nenäonteloon kun kävin lukemassa sähköpostin (ihan oikeasti, kohta lopetan sen lukemisen kun siellä on aina jotain sontaa odottamassa!!). Ymmärsin yhden kurssin korvaustehtävän vähän väärin ja olin taas äkänen kun ampiainen (Jenna 5-vee täällä taas vauhdissa..) Onneks oli hoivakotipäivä, koska siellä ei vaan voi kiukuta ja sain muuta ajateltavaa koko päiväksi . Päivän päätteeksi sähköpostissa odottikin viesti, joka selkeytti tehtävänannon ihan vaan pikkusen realistisemmaksi (en kyllä vieläkään tiiä miten saan sen tehtävän tehtyä, täällä ei nimittäin hirmusesti oo mitään suomenkielistä materiaalia tuollasiin...), joten ehkä selviän tästä päivästä sittenkin :D

 Jossain vaiheessa mietin täällä, että jos oikeinoikein hyvin käy, niin tää on viimeinen kerta kun asun yksin (Jari elä panikoi nyt), että pitää "nauttia" tästä nyt, vaikka ikävä onkin. Asuin jossain vaiheessa pari vuotta yksinään ja se oli ihanaa, koska sai mennä ja tulla ja tehdä täysin oman pään mukaan. No nyt on kelkka kääntyny, enkä kestä enää vaan itseni seuraa! Hmmh, eli alkaa siis pää hajoilemaan kun oon aika paljon yksin, vaikka yritän pitää itteni kiireisenä. Tässä vaiheessa alkaa kuitenkin olla jo helpotus se, että muutaman viikon päästä pääsee takas kotiin, jossa odottelee miun elämän kolme ukkelia; oma mies ja kaks karvamölliä :) Loppuajan jaksaa vaikka silmät ja nenä ristissä!

 Helpottaa oloa vielä se, että ylityötunteja on edelleen jotain yli 20 (oon varmaan kirjoittanut tästäkin sen sata kertaa..) Joten jäljellä olevista kahdesta viikosta ja yhdestä päivästä (11 harkkapäivää!!) on odotettavissa hyvinkin leppoisat. Vaikeutena onkin vaan se, että miten pitäisi vapaat, ottaakko useampi päivä vapaaksi ja ylipuhua joku käyttämään minuu jossain vai tehdäkö loput päivistä 5h/päivä. Hmmmmh, suuret on ongelmat.. 

74/103

Sori, on hieman blogin pitäminen jäänyt vähälle. Joko ei ole aikaa kirjoittaa tai sitten ei yksinkertaisesti vaan jaksa istua koneella. Blogin pitäminen vie yllättävän paljon aikaa, etenkin kun Bloggerin kuvalisäys jumittaa omalla koneella koko ajan ja kuvien lisäämisessä kestää ja kestää ja kestää ja kestää... No joka tapauksessa, kirjoittelen aina kun vaan ehdin ja jaksan.

Mitään ihmeellistä tai erikoista ei oikein ole tapahtunut, vaan arki jyllää eteenpäin. 

Viime viikolla torstai-iltana Suomi-kylässä oli vapaaehtoispalokunnan kuoron konsertti. Konsertin jälkeen oli kahvitustilaisuus, jossa mie sitten pyörin auttamassa. Porukka oli ihanan rentoa, mutta meinasin vetästä teet väärään kurkkuun kun eräs heistä kysyi, että mikä on miun mielestä parasta Kanadassa, ruokako? Öhöh, siinä hetken yskittyäni ja kun sain kieleni pois solmulta mokelsin vaan, että on niin hankala sanoa vaan yhtä hyvää asiaa. Mielessäni näin äidin täytekakut, Ruispalat ja Oltermannin vs. täytekakut sokerimassamössöstä täällä, vaalea pullaleipä ja lankkujuusto. ÖYM. Pikkusen saatanehkämahdollisestihyvinkintodennäköisesti kallistua suomalaisten tuotteiden puoleen. Tykkään kyllä kanadalaisesta ruoasta, mutta miun mielestä suomalaiset ruoat voittaa ne kyllä kirkkaasti (jep, sain kahvittelusta ylijääneet suklaa-mitkälie-ruudut itselleni ja jep, enhän mie niitä saa alas kun niissä on sokeria varmaan enemmän kun viidessätoista hattarassa).

Viikonloppuna pyörähdin yksillä syntymäpäiväjuhlilla ja kävin syömässä sen mukavan pariskunnan luona. Sunnuntaina ei oikein ollu tekemistä kun sato vettä (ensimäinen kerta miun täällä olon aikaan kun sato kunnolla vettä!) ja teki mieli tehdä jotain hyvää. Mitään hirmusia leipomisaineiksia miulla ei oo, enkä oo niitä viittiny ostaa kun leipomismotivaatio ei ehkä oo ihan huipussaan. Kaivelin kaappeja ja metsästin netistä jotain mitä voisin tehdä ja nämä sain aikaiseksi:

Omnom, tomaatti-herkkusieni-pinaatti -piirakkaa. Myönnetään, että ulkonäkö ei ehkä ole kaikista houkuttelevin, mutta eihän se se ole pääasia. Hyviä niistä tuli ja veinkin toisen sille samalle pariskunnalle, jonka luona kävin syömässä. Kaapinjämistä saa kun saakin tehtyä herkkuja! (paitsi tuokin ois ollu paaaljon parempaa kun siinä ois ollu vähän Oltermannia seassa, eikä lankkujuustoa. Hmph.) Niin ja piti taas käyttää vähän luovuutta kun rupesin tekemään noita. Täällä on keittiössä kyllä joitain ruoanlaittovälineitä, mutta mitään kunnollista piirakkavuokaa ei ole. Tein sitten toisen lasiseen uunivuokaan ja toisen sen vuoan kanteen :D Vuoka on siis tällainen, joten vähän jännitti miten kansi kestää pystyssä uunissa, mutta hyvin kesti!

Ja Jennan logiikka loisti taas yksi kaunis päivä kilpaa auringon kanssa! Ohjaajani oli ostanut Saintpaulian miun huoneeseen ja kyselin harjoittelun alussa äidiltä, että miten sitä pitäis hoitaa. Sain ohjeeksi, että kastele sitä alakautta. Thö-kukkienhoitomestari-Jenna vastaa vaan, että ei siinä oo reikiä pohjassa. Kastelin sitä siis yläkautta ja eipä menny kauaa kun kukka oli hyvinkin kärsivän näköinen ja ihmettelin vaan, että mihis kaikki kukat katos.. Epätoivoisen pelastusyrityksen myötä hokasin, että "hohooo, tässähän on musta sisäruukku (no miks sitä sanotaan, sellanen musta pienempi ruukku sisällä), jossa on reikiä pohjassa"!! Loistavaa.

Nyt kukka kukoistaa, vaikka kävi jo lähellä tuskallista kuolemaa. Niin meillähän ei voi olla kotona kukkia, koska siellä on ne kaksi tuholaista, jotka tykkää tiputella kukkarukkuja, syödä kukkia/lehtiä/multaa/maata niiden päällä ja oksennella niitä sitten jälkeenpäin ympäri kämppää. Kissojenpidon ihanuuksia.

Oon varmaan kirjoittanut tästä jo aiemminkin, mutta toistetaan nyt sitten kuitenkin. Eli kaikki blogin kirjotukset on omia mielipiteitä ja kokemuksia, eli kaikki tänne tuleva teksti on kirjoitettu miun näkökulmasta. Kirjoitan välillä ehkä aika kärkkäästi ja joistain teksteistä saattaa saada sellaisen mielikuvan, että en viihtyisi täällä ja kaikki menee päin peetä. Asia ei kuitenkaan näin ole, koska ihan oikeasti tykkään olla täällä :) Tottakai monet asiat on erilailla kuin Suomessa, mutta eihän siinä ois mitään itua matkustaa 6500 km vaan tullakseen samanlaiseen paikkaan. Välillä (tai siis varmaan aika usein) tekstit voi kuulostaa valitukselta, mutta ne on kaikki kirjotettu kuitenkin pilke silmäkulmassa, eli ei kannata ottaa kaikkea ihan tosissaan tai niin kamalan vakavasti. Reissun aikana on tullut opittua itsestäni yhtä sun toista, enkä ikinä uskonut, että voisin oppia niin paljon. Koti-ikäväkin on välillä saanut ihan suunnattoman suuret mittasuhteet, vaikka luulin, että sitä ei edes tulisi. Tai ei oikeastaan ole edes ikävä Suomeen, ikävä on vaan ihmisiä. Vetoan siis vain ikävään, jos tekstit on napunakuvali-luokkaa :D

Omituista ajatella, että nyt on enää kolme viikkoa harjoittelua jäljellä (tai siis kaksi viikkoa ja viisi päivää! Tai ei oikeastaan edes sitä, koska ylitunteja on edelleen 24, jipii!). 74/103 päivää, harjoittelusta 51/65 päivää eli aika viimesiä viedään. Neljän viikon päästä maanantai 3.7. on viimeinen kokonainen päivä, jonka vietän Kanadan maalla. Huih.

Ja lopuksi vielä avunhuuto! Ei millään joku tuttava sattuis olemaan Helsingissä päin 3. tai 4. heinäkuuta ja ois menossa Kitee-Joensuu -suunnalle? Mielellään joku jolla ois vapaa istumapaikka autossa, takakontti tyhjänä ja jota ei haittais yksi pöpperöinen ja luultavasti aika sekavassa tilassa oleva kanssamatkustaja. Aikaeroväsymyksestä johtuen oon varmaan joko ihan tuppisuu koko reissun tai sitten vaihtoehtoisesti hölpötän kaikkea hölmöä sen viisi tuntia. Eli omalla vastuulla saisi "hyvän" matkustajan kyytiin! Ei hirveesti kiinnostas hypätä "luotettavan" VR:n kyytiin valtavien laukkujen ja oletetun olotilan kanssa, varmaan löydän itteni jostain Rovaniemeltä jos joudun yksin menemään taas junalla..

Häätö?

Apuva. Joo, inhimillisiä virheitä sattuu, mutta täällä niitä tuntuu tapahtuvan ihan jatkuvasti.

Yleensä oon ihminen, joka joustaa ja välillä miulla palaa hermot itteeni kun suostun kaikkeen, enkä osaa sanoa ei. Nyt on taas pieni kiva soppa täällä, mutta tällä kertaa pidän pääni...

Majatalon huoneen piti olla varattu miulle maanantaihin 25.6. asti. Joku halusi varata koko Majatalon yläkerran juhannusyöksi ja tarvitsee kaikki 4 huonetta. Varaajalle oli sanottu, ettei kaikkia huoneita voi saada, koska mie olen yhdessä niistä. Varauksista huolehtiva henkilö kuitenkin vaihtui tässä välissä ja nyt siellä on uusi ihminen toimistolla vastaamassa näistä asioista. Uudelle ihmiselle oli sanottu, että mie oon siellä maanantaihin asti. Tänään sain kuitenkin tietää, että tää sama uusi työntekijä on onnistunu buukkaamaan miun huoneen 23.-24.6. väliseksi yöksi, koska luuli, että mie lähden jo 22.päivä. Aha, kiva! 

Siis ihan oikeasti. Virheitä sattuu ja tiedän itsekin millaista on olla se uusi ihminen töissä ja ei oo kivaa jos ja kun tekee virheitä, mutta nyt kyllä ketuttaa. En halua mennä kenenkään nurkkiin asumaan pariksi päiväksi ja miulla on ihan järkyttävän paljon matkatavaraakin, joita en aio käydä roudaamaan muualle yöksi tai kahdeksi. Tällä kertaa en siis prkl anna periksi!! (hahah, tuleepa kiva juhannus Majatalolla kun se on täynnä ihmisiä, jotka luultavasti ajattelevat, että onpa ääliö kun ei voinu lähteä pois..)

Voin mie sieltä tietysti mennä hotelliin niiksi pariksi yöksi, jos joku muu maksaa sen, mutta toisen nurkkiin en taho enkä suostu menemään, koska miun varaus on tehty jo maaliskuussa!

Saanko mie tulla jo takas Suomeen? Tarviin varmaan jotain hermolomaa tän reissun jälkeen.. :D