74/103

Sori, on hieman blogin pitäminen jäänyt vähälle. Joko ei ole aikaa kirjoittaa tai sitten ei yksinkertaisesti vaan jaksa istua koneella. Blogin pitäminen vie yllättävän paljon aikaa, etenkin kun Bloggerin kuvalisäys jumittaa omalla koneella koko ajan ja kuvien lisäämisessä kestää ja kestää ja kestää ja kestää... No joka tapauksessa, kirjoittelen aina kun vaan ehdin ja jaksan.

Mitään ihmeellistä tai erikoista ei oikein ole tapahtunut, vaan arki jyllää eteenpäin. 

Viime viikolla torstai-iltana Suomi-kylässä oli vapaaehtoispalokunnan kuoron konsertti. Konsertin jälkeen oli kahvitustilaisuus, jossa mie sitten pyörin auttamassa. Porukka oli ihanan rentoa, mutta meinasin vetästä teet väärään kurkkuun kun eräs heistä kysyi, että mikä on miun mielestä parasta Kanadassa, ruokako? Öhöh, siinä hetken yskittyäni ja kun sain kieleni pois solmulta mokelsin vaan, että on niin hankala sanoa vaan yhtä hyvää asiaa. Mielessäni näin äidin täytekakut, Ruispalat ja Oltermannin vs. täytekakut sokerimassamössöstä täällä, vaalea pullaleipä ja lankkujuusto. ÖYM. Pikkusen saatanehkämahdollisestihyvinkintodennäköisesti kallistua suomalaisten tuotteiden puoleen. Tykkään kyllä kanadalaisesta ruoasta, mutta miun mielestä suomalaiset ruoat voittaa ne kyllä kirkkaasti (jep, sain kahvittelusta ylijääneet suklaa-mitkälie-ruudut itselleni ja jep, enhän mie niitä saa alas kun niissä on sokeria varmaan enemmän kun viidessätoista hattarassa).

Viikonloppuna pyörähdin yksillä syntymäpäiväjuhlilla ja kävin syömässä sen mukavan pariskunnan luona. Sunnuntaina ei oikein ollu tekemistä kun sato vettä (ensimäinen kerta miun täällä olon aikaan kun sato kunnolla vettä!) ja teki mieli tehdä jotain hyvää. Mitään hirmusia leipomisaineiksia miulla ei oo, enkä oo niitä viittiny ostaa kun leipomismotivaatio ei ehkä oo ihan huipussaan. Kaivelin kaappeja ja metsästin netistä jotain mitä voisin tehdä ja nämä sain aikaiseksi:

Omnom, tomaatti-herkkusieni-pinaatti -piirakkaa. Myönnetään, että ulkonäkö ei ehkä ole kaikista houkuttelevin, mutta eihän se se ole pääasia. Hyviä niistä tuli ja veinkin toisen sille samalle pariskunnalle, jonka luona kävin syömässä. Kaapinjämistä saa kun saakin tehtyä herkkuja! (paitsi tuokin ois ollu paaaljon parempaa kun siinä ois ollu vähän Oltermannia seassa, eikä lankkujuustoa. Hmph.) Niin ja piti taas käyttää vähän luovuutta kun rupesin tekemään noita. Täällä on keittiössä kyllä joitain ruoanlaittovälineitä, mutta mitään kunnollista piirakkavuokaa ei ole. Tein sitten toisen lasiseen uunivuokaan ja toisen sen vuoan kanteen :D Vuoka on siis tällainen, joten vähän jännitti miten kansi kestää pystyssä uunissa, mutta hyvin kesti!

Ja Jennan logiikka loisti taas yksi kaunis päivä kilpaa auringon kanssa! Ohjaajani oli ostanut Saintpaulian miun huoneeseen ja kyselin harjoittelun alussa äidiltä, että miten sitä pitäis hoitaa. Sain ohjeeksi, että kastele sitä alakautta. Thö-kukkienhoitomestari-Jenna vastaa vaan, että ei siinä oo reikiä pohjassa. Kastelin sitä siis yläkautta ja eipä menny kauaa kun kukka oli hyvinkin kärsivän näköinen ja ihmettelin vaan, että mihis kaikki kukat katos.. Epätoivoisen pelastusyrityksen myötä hokasin, että "hohooo, tässähän on musta sisäruukku (no miks sitä sanotaan, sellanen musta pienempi ruukku sisällä), jossa on reikiä pohjassa"!! Loistavaa.

Nyt kukka kukoistaa, vaikka kävi jo lähellä tuskallista kuolemaa. Niin meillähän ei voi olla kotona kukkia, koska siellä on ne kaksi tuholaista, jotka tykkää tiputella kukkarukkuja, syödä kukkia/lehtiä/multaa/maata niiden päällä ja oksennella niitä sitten jälkeenpäin ympäri kämppää. Kissojenpidon ihanuuksia.

Oon varmaan kirjoittanut tästä jo aiemminkin, mutta toistetaan nyt sitten kuitenkin. Eli kaikki blogin kirjotukset on omia mielipiteitä ja kokemuksia, eli kaikki tänne tuleva teksti on kirjoitettu miun näkökulmasta. Kirjoitan välillä ehkä aika kärkkäästi ja joistain teksteistä saattaa saada sellaisen mielikuvan, että en viihtyisi täällä ja kaikki menee päin peetä. Asia ei kuitenkaan näin ole, koska ihan oikeasti tykkään olla täällä :) Tottakai monet asiat on erilailla kuin Suomessa, mutta eihän siinä ois mitään itua matkustaa 6500 km vaan tullakseen samanlaiseen paikkaan. Välillä (tai siis varmaan aika usein) tekstit voi kuulostaa valitukselta, mutta ne on kaikki kirjotettu kuitenkin pilke silmäkulmassa, eli ei kannata ottaa kaikkea ihan tosissaan tai niin kamalan vakavasti. Reissun aikana on tullut opittua itsestäni yhtä sun toista, enkä ikinä uskonut, että voisin oppia niin paljon. Koti-ikäväkin on välillä saanut ihan suunnattoman suuret mittasuhteet, vaikka luulin, että sitä ei edes tulisi. Tai ei oikeastaan ole edes ikävä Suomeen, ikävä on vaan ihmisiä. Vetoan siis vain ikävään, jos tekstit on napunakuvali-luokkaa :D

Omituista ajatella, että nyt on enää kolme viikkoa harjoittelua jäljellä (tai siis kaksi viikkoa ja viisi päivää! Tai ei oikeastaan edes sitä, koska ylitunteja on edelleen 24, jipii!). 74/103 päivää, harjoittelusta 51/65 päivää eli aika viimesiä viedään. Neljän viikon päästä maanantai 3.7. on viimeinen kokonainen päivä, jonka vietän Kanadan maalla. Huih.

Ja lopuksi vielä avunhuuto! Ei millään joku tuttava sattuis olemaan Helsingissä päin 3. tai 4. heinäkuuta ja ois menossa Kitee-Joensuu -suunnalle? Mielellään joku jolla ois vapaa istumapaikka autossa, takakontti tyhjänä ja jota ei haittais yksi pöpperöinen ja luultavasti aika sekavassa tilassa oleva kanssamatkustaja. Aikaeroväsymyksestä johtuen oon varmaan joko ihan tuppisuu koko reissun tai sitten vaihtoehtoisesti hölpötän kaikkea hölmöä sen viisi tuntia. Eli omalla vastuulla saisi "hyvän" matkustajan kyytiin! Ei hirveesti kiinnostas hypätä "luotettavan" VR:n kyytiin valtavien laukkujen ja oletetun olotilan kanssa, varmaan löydän itteni jostain Rovaniemeltä jos joudun yksin menemään taas junalla..